elämä hyvinvointi

Somelakko tuli tarpeeseen

Oletko koskaan laskenut, kuinka monen Facekaverisi kanssa olet reaalielämässä tekemisissä? Tai kuinka monen kanssa laitat yksityisviestejä? Kun teet postauksen, kuinka moni siitä tykkää?
Itse olen huomannut ainakin sen, että on vaan tietty porukka, jotka säännönmukaisesti tykkäävät melkein kaikista julkaisuistani. He ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Muut Facekaverit ovat siellä kyllä, mutta eivät juuri koskaan reagoi mitenkään postauksiini tai muutenkaan osoita kohdallani minkäänlaista aktiivisuutta.

Tämä laittaa välillä pohtimaan koko Facebookin tarkoitusta. Ihmisten yhdistäminen joo, mutta jos suurin osa kaverilistasta on porukkaa, joiden kanssa et ole koskaan missään tekemisissä tai jotka eivät ole millään tavalla kiinnostuneita sun elämästäsi, täytyy vain ihmetellä miksi he edes ovat kavereitasi?

Jossain vaiheessa, kun en itse ollut vielä Facebookissa, muistan kuunnelleeni ihmeissäni sitä, kun meidän nuoret työntekijät vertailivat kaverimääriä keskenään. Satoja ja taas satoja kavereita jollain. Olivat pyytäneet jokaista puolituttua. Kaverin kavereita. Ihmisiä, joita eivät edes tunteneet, mutta saivatpahan listalleen enemmän väkeä. Miksi? Kertooko kavereiden lukumäärä siitä, että on suosittu?

Kun ajattelee vielä sitä, kuinka yksityisiä juttuja toiset Facessa jakavat, tuntuu vielä perustellummalta kysyä, mitä täysin vieras ihminen tekee kaikella sillä tiedolla?

Postaajat Colosseumilla

Moni muistaa koulun hissantunneilta Rooman historian veriset gladiaattoritaistelut. Colosseumilla ylintä päätäntävaltaa käytteli keisari, joka käänsi peukalon ylös tai alas sen mukaan, ansaitsiko maahan jäänyt gladiaattori hänen mielestään elää vai kuolla.
Mun tulee usein tämä historian jakso mieleen Facen peukutuksista. (Ja joo, oon varmaan ainoa). Ansaitseeko postaaja enää jatkaa ja ladata yhtäkään juttua seinälleen, vai kannattaisiko sulkea suosiolla tilinsä ja jättää mielipiteensä sekä kuulumisensa neljän seinän sisään kotipiiriin? ”Kaverikansa” päättää ootko kiinnostava vai et.

Meidän pätkä piilossa : )
En usko siihen, kun jotkut sanovat kirjoittavansa postauksia someen tai blogiin vain itseään varten. Että heistä se on aivan sama, lukeeko niitä kukaan. Eihän kukaan tee julkisesti mitään vain itseään varten? Eihän? Siinä ei ole mitään järkeä. Jos ihminen todella tekisi postauksia vain itseään varten, kyllä kirjoittaminen omalle koneelle päiväkirjatyyliin varmaan riittäisi?
Itsekin olen kertonut suurimman syyni bloggaamiseen olevan kirjoittamisen palo. Suurin syy se todella on, mutta jos jutuillani ei olisi yhtäkään lukijaa, en minä tätä sen pidempään jatkaisi täällä puolella, vaan kirjoittelisin sitten mieluummin pöytälaatikkoon.
Blogissa ihminen antaa kuitenkin itsestään aika paljon. Kertoo syvimpiä ajatuksiaan. Näyttää useita puolia elämästään. Jotkut aiheet ovat tulenarkoja käsitellä ja yllyttävät lukijoitaan vihapostiin saakka. Toiset tekstit saavat satoja lukijoita, kiitosta ja asiallisia kommentteja. Ilman palautetta ei ole kirjoittajaa.
Tämän palaute-aasinsillan kautta päästään takaisin Facebookiin, jossa mielestäni yksi huonoimmista uudistuksista oli laittaa naurunaama reaktioihin. Olisin tykännyt pelkästä peukusta. Sen voi laittaa, jos tykkää ja jättää laittamatta, jos on asiasta eri mieltä. Sydän on ihan jees reaktio, samoin surunaama. Niillä pystyy osoittamaan jonkinlaista inhimillisyyttä, jos ei pelkkä peukku riitä.
Naurunaama on hyvä huumorijutuissa, mutta sitä käytetään paljon myös ilkeilytarkoituksissa. Kun joku kirjoittaa oikein surullisen julkaisun jostain tapahtuneesta tai jollakin on sujunut vähän kehnommin, on mitä suurinta idiotismia reagoida sellaisiin naurunaamalla. Ja niitä reaktioita olen nähnyt ihan liian paljon – juuri liitettynä asiallisiin, huonoja kuulumisia jakaviin julkaisuihin. Jos jonkun mielestä on naurettavaa, kun toisella menee huonosti, ei voi muuta, kuin sääliä niin katkeroitunutta ihmistä.

Mahtava somelakko!

Kokeilin nyt vihdoin ja viimein itse sitä somelakkoa, jota olen syksystä saakka suunnitellut. Ollakseni varma, ettei tule räpellettyä kännykästä vahingossakaan somekuvakkeita tylsinä hetkinä, poistin Facebookin ja Instagramin luuristani jo torstai-iltana.
Varsinainen syy, mikä ajoi mut tähän kokeiluun juuri tänä viikonloppuna, oli kaaos, mitä jatkuva viriketulva on alkanut päähän kerryttää. Kun työssä on muistettavana sata ja yksi asiaa sekä kaikki muu arjen muistilista siihen päälle, tuntuu välillä siltä, että aivot eivät osaa hiljentyä enää ollenkaan. Kaiken sen lisäksi jatkuva mielipideryysis somekanavilla saa mulle henkisen huonon olon. Kun kaikkea lukee tarpeeksi, se alkaa myrkyttää omaa mieltä liiaksi.
Mulla on tapana aamuisin venytellä sängyllä kymmenisen minuuttia, ennen kuin nousen ylös. Siinä hämärässä maatessani, koitan yleensä pitää samalla hiljentymisen hetken, kun en ajattele yhtään mitään. Menneellä viikolla huomasin, ettei se enää onnistukaan. Että pää ei vaan hiljene edes sekunnin sadasosan ajaksi, vaan paasaa loputonta monologia. Se tuntui aivan kamalalta!
Lopputulemana tällaisesta päässä pyörivästä mehiläispesästä on se, että koko ajan tuntuu siltä, kuin olisi unohtanut jotakin. Kuin olisi jossain päin universumia tehtävänä tuhat asiaa, vaikka listalla ei olisikaan mitään välttämätöntä.
Tätä itseään ruokkivaa oravanpyörää tulee huomaamattaan pyörittäneeksi koko ajan lisää, koska muuten jää ihan varmasti jostain paitsi. Siinä huomaa seisovansa useamman kerran päivässä jollain kulmalla tsekkaamassa Facebookin ja Instagramin kuulumisia. Ja kertaakaan siellä ei ole ollut mitään sellaista tietoa, mitä ilman ei olisi voinut elää. (Tosin ihan mahti videopätkät kyllä kammattavasta murmelista ja vesimelonia syövästä koirasta).

Ystävänpäiväkattaus 💜
Heti ekana somettomana päivänä oli Ystävänpäivä. Kun tulin kotiin vietyäni lapset kouluun, ajattelin levähtää hetken sohvalla kahvikupin kaverina ennen kotitöihin tarttumista. Kännykkä oli totutusti kädessä ja avasin sen katsoakseni Ystävänpäiväpostauksia. Sitten vasta muistin lakkoni. Niin automaatilla sitä kännykän kanssa toimii.
Sen sijaan tsekkasinkin seuraavan viikon sään ja lähdin siivoamaan. Uskomattoman tiukka oli hetki omalle päälle, kun ei saanutkaan taas totuttua informaatiopiikkiään aamupäivään.
Ja uskomattoman helpottunut olo sen jälkeen, kun pääsi heti työn touhuun, eikä ollut pakko keskeyttää hommia sen takia, että tulee tarve tarkastaa viestejä tai päivityksiä kerran tunnissa.

No, miten se viikonloppu sitten menikään?
Perjantaina käsi hapuili kännykän suuntaan useammankin kerran, mutta lauantai sekä sunnuntai menivätkin jo ihan helpolla. Pakko hehkuttaa, että somelakosta tulee aivan valtavan hyvä olo! Kannustan jokaista kokeilemaan.

Mun pääni hiljeni vihdoin siitä yksinpuhelusta. Sunnuntaiaamuna pystyin taas olemaan pienen hetken täydessä hiljaisuudessa itseni kanssa. Aivan mahtava tunne!
Ehdin parissa päivässä tehdä vaikka mitä, kun ei kertaakaan tarvinnut pysähtyä luurin kanssa selailemaan juttuja. Lisäksi oli paljon helpompi olla läsnä, kun mikään turha ei vienyt huomiota.

Ja se tunne, ettei tarvitse olla koko aikaa ”tavoitettavissa”. Päätin tsekata kolme kertaa päivässä viestit sekä puhelut ja niin tein. Lopun aikaa olin täysin vapaa kännykän orjuudesta. Nyt ei tee mieli vieläkään palata somen valtatielle, joten jatkan lakkoani siihen saakka, kun tuntuu sopivalta.

Facebook on ollut muutenkin tapetilla uutisoinnissa, kun WhatsAppin toisen perustajajäsenen lisäksi kirjailija Stephen King sulki oman Facetilinsä. King on huolissaan palvelun kautta leviävistä vääristä tiedoista ja käyttäjien yksityisyyden suojelemisesta.

Mua ei huoleta niinkään tuo yksityisyys ja poliittiset mielipiteet. Silti olen usein ollut sulkemassa Facebookia lopullisesti. Sitten, kun en pyöritä enää työmaan sivuja, sen varmaan teenkin. Koska jatkuva henkinen paha olo ei ole muutaman uutisen arvoista. Oikea elämä on täällä ja ne oikeat kaverit kyllä tietävät, mitä kautta mut halutessaan saavuttaa.

Kaikkea hyvää viikkoosi toivotellen,
Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa