Kuopuksemme seisoo teini-iän kynnyksellä. Itse asiassa hänen toinen jalkansa on jo hivuttautunut tuon kynnyksen toiselle puolelle. Siitä seuraa se, että hänen elämässään on paljon asioita, joita joudun puolisalaa googlaamaan, koska aina en ehdi edes kysyä, kun hän on jo matkalla seuraavaan rientoonsa.
Yksi noista asioista on ollut kuuluisa six-seven, jonka alkuperästä (ja tarkoituksesta) on netissä moniakin eri näkemyksiä. Mua ei sinänsä kiinnosta mistä juttu tulee, mutta onhan se huvittavaa, kun tuon lukuparin ilmestyessä johonkin, nuoriso nostelee aina käsiään ja hokee six-seven, six-seven.
Mutta joo. Kaikilla sukupolvilla on omat juttunsa. Meidän hokemat näyttäytyvät tämän päivän nuorille tosi antiikkisina, kuten heidänkin sigma-, legit- ja slay-sanansa tulevat joskus näyttäytymään heidän lapsilleen. Ja niin sen pitää mennäkin.
Hassua kyllä, en ollut koskaan ajatellut tämän ajanrattaan purevan kirjallisuuteen. Peppi Pitkätossu, Muumit, Maija Poppanen ja Eemeli ovat olleet iät ja ajat ja tulevat aina olemaankin. Lapsuuden tarinat siirtyvät helposti iltasatuhetkien myötä polvelta toiselle, mutta antaahan olla, kun siirrytään kirjastossa nuorten puolelle. Päteekö sama siirtymä sielläkin?
Kun meidän kuopus alkoi leipääntyä lasten kirjoihin ja halusi siirtyä kotikirjaston yläkertaan nuoriso-osastolle, kipitin innoissani perässä. Nyt saisin esitellä hänelle kaikki lapsuuteni suosikit! Neiti Etsivän, Viisikon, Lotan, Salaisuus-sarjan sekä Tiina-kirjat!
Kuinka sitten kävikään?
Kuopus lainasi kyllä suosituksestani Neiti Etsivän ja yhden Viisikon, luki toisesta muutaman sivun ja ne jäivät siihen. Sen sijaan Soturikissat, Neropatin päiväkirjat ja Sielunratsastajat luettiin alusta loppuun. Mitämitämitä, ajattelin kummastuneena. Ovatko lapsuuteni kirjat oikeasti niin tylsiä?
Vaihtelun ja (vertailun) vuoksi valitsin seuraavalla kirjastoreissulla mukaani omia nuoruuskirjojani ja valmistauduin nostalgiseen lukunautintoon.
Paitsi että…
Neiti Etsivää jaksoin lukea kolme aukeamaa ja sen jälkeen oli vain pakko luovuttaa. Salaisuus-kirjan sain jotenkin kahlattua läpi, mutta olihan se muuttunut aika yksitoikkoiseksi. Viisikon luin ihan hyvällä sykkeellä ja sen taika oli vielä jotenkin säilynyt, mutta jo puolivälissä aloin hyvin ymmärtää, miksi ne eivät enää kiinnostaneet omaa lastani.
Sirkusparaati kylänraitilla ei ole enää tätä päivää, kuten ei myöskään se, että neljä lasta lähtee hevosten vetämillä asuntovaunuilla parin viikon retkelle keskenään. (Sillä aikaa, kun heidän vanhempansa ovat lomalla. Siis mitä?!).
Lisäksi kirjassa kuvattiin paljon elämää, joka oli meidän aikanamme tavallista (ei puhelimia matkan varrella, paljon järvessä pulikointia, eväsretkiä ja tekemättömiä lomapäiviä), mutta joka tänä päivänä näyttää useimman nuoren silmissä armottoman tylsältä.
Tiedän, että kirja on tietenkin aina ikkuna siihen aikaan, jolloin se on kirjoitettu. Silti jossain vaiheessa (ja helpommin nuorten kirjallisuudessa) tuo ikkuna rapistuu ja alkaa hilseillä vanhasta maalista. Tekstin fraasit ja tyyli alkavat olla mennyttä aikakautta ja eteenpäin katsova, nykyhetkessä vahvasti elävä nuoriso saattaa tuntea ne ihan antiikkisiksi.
Tänä päivänä kirjoitettu nuortenkirja voi olla ajankohtainen vielä parinkymmenenkin vuoden päästä. Toisaalta, jos se on kuorrutettu Tiktok-tähdillä, slangisanoilla ja tämän hetken kuumimmilla popstaroilla, saattaa olla, että aikaikkuna on lyhyempi. Nimet, jotka eivät ole tuttuja, eivät useinkaan jaksa kiinnostaa uutta sukupolvea ja kirjan kaari voi jäädä sen takia lyhyeksi.
Niin. Tällaisen kirjallisuusaivomyrskyn kehitin tässä astianpesukoneen täyttämisen ja pataruoan tekemisen välillä! 😅 Nyt taidan sit lähteä kuorimaan niitä perunoita.
Kivaa viikonloppua sulle!
Halauksin, Erja