Heti alkuun kysymys.
Teen kaksi samansisältöistä postausta ja otsikoin ne eri tavalla. Ensimmäinen on Parinvaihtoviikonloppu, toinen Maailma askelen päässä tuhosta. Mitä luulet? Kumpaa luetaan otsikon perusteella useamman kerran?
Joo. Niin luulen minäkin. Ja samalla olen surullinen.
Ensimmäinen otsikoista luo mielikuvan pikkutuhmasta jutusta. Sen lukemalla saa ehkä kuulla pariskunnan salatusta puolesta ja kuumista swingeri-illoista. Pääsee ikäänkuin tirkistelemään verhonraosta.
Toinen otsikko puolestaan kertoo kaunistelematta sen, minkä todellisuuden kohtaamme liian pian. Minkä keskellä lapsemme joutuvat tulevaisuudessa elämään. Puhumattakaan sukupolvista siitä eteenpäin.
Se ei ole leikkiä. Se ei ole satua. Se on leffa 2012 yhdistettynä Day after tomorrowiin ja siirrettynä sen jälkeen todellisuuteen.
Mutta.
Jos jokin asia uhkaa näin laajasti ja nopeasti oman ja muiden lajien olemassaoloa, miksi se kiinnostaa vain kourallista ihmisiä?
Minä ja (empiirisen tutkimukseni perusteella) moni muukin bloggaaja tai Instabloggaaja on huomannut saman asian. Kun puhutaan vaikeista, maailmantuskaa käsittelevistä asioista, seuraajia harvenee. Ja kyseiset postaukset saavat vain muutamia lukukertoja.
Miksi?
Eikö ihminen todella jaksa olla huolissaan siitä, mitä on tapahtumassa koko ajan ympärillämme?
Onko maailmasta tullut niin karu ja brutaali, että hätä ei enää hyppää silmille ja mieleen? Kosketa syvemmältä?
Näemmekö niin paljon pahuutta ja kärsimystä somessa ja uutisissa, että se kovettaa? Tekee immuuniksi katastrofeille, jotka eivät kosketa omaa napaa?
Silti, vaikka me väistelisimme maailman kriisejä oman ahdistuksemme takia, pitää muistaa, että monia ihmisiä asuu keskellä noita kamaluuksia. Jos me emme voi edes puhua niistä tai katsoa niitä kuvista, miten ihmeessä he selviytyvät?
Jos me emme voi edes kertoa lapsillemme noista kriiseistä, miten heidän ikäisensä lapset pärjäävät noiden katastrofien silmässä? He eivät voi valita kääntää kanavaa tai jättää aihetta väliin.
Lapset ja nuoret ovat aika valveutuneita ilmastokriisin suhteen. Silti mulla olisi pari asiaa, jotka auttaisivat heidän kohdallaan näkemään asioita vielä selkeämmin.
Tubettajat. Sen sijaan, että tubettajia epäjumalinaan pitävät lapset katselisivat, kuinka idolit ”viettävät 24 h pahvilaatikossa” tai ”syövät 24 h pelkkää karkkia”, he voisivat katsoa kuinka suosikit keräävät roskia 24 tuntia tai keksivät lajitteluun jonkin kivan jipon.
Samalla nuo idearikkaat innovaattorit voisivat varoittaa seuraajiaan huumeista ja sähkötupakoinnista. Sillä se, jolla on valtaa, voisi käyttää sitä enemmän yhteiseen hyvään. Olla todellinen vaikuttaja.
Kerran jo tästä kirjoitin, mutta ottaisin koulujen opetusohjelmaan mukaan myös muutamia dokkareita.
Ala-asteikäisille sopisi mainosti liikkasalissa yhteiseksi katsottavaksi David Attenboroughin Elämä planeetallamme. Se on enemmän kuin vaikuttava ja kertoo kaunistelematta sen, mitä ilmastossa on tapahtunut jo yhden ihmisen elinaikana. Ja mitä tulee tapahtumaan seuraavien 70 vuoden aikana, jos suunta ei muutu.
Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille oppilaille olisi puolestaan oikein hedelmällistä nähdä tuon Elämä planeetallamme lisäksi mm. Lost Boys (joka kertoo huumeista) sekä Taken ja Sound of Freedom (jotka kertovat ihmiskaupasta).
Ymmärrän, että haluamme suojella lapsiamme ja nuoriamme ahdistavilta asioilta. Mutta tehdäänkö se varjelemalla heitä oikealta tiedolta?
Eikö ole järkevämpää näyttää todellisesta maailmasta kertovia asioita turvallisessa ympäristössä, kuin joutua kokemaan niitä itse liiassa sinisilmäisyydessä aikuisten maailmaan siirryttäessä? Sillä kaikki aikuiset eivät suinkaan ole mukavia, suojelevia hahmoja, vaan toimivat omien, joskus hyvinkin väärien, tarkoitusperiensä ajamina. Se on hyvä sisäistää ajoissa.
Tähän saakka asia on keskittynyt pitkälti nuoriin ja lapsiin, vaikka kuten sanoin, he ovat jo aika kartalla mm. ilmastokriisistä. Suurempi ongelma taitaa olla meissä aikuisissa, joista valtaosa elää siten, kuin maapallo olisi varattu vain meidän elinajaksemme. Viis siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Olen aina pitänyt suomalaisia varsin luontoa vaalivana porukkana. Siksi olikin pienoinen järkytys lukea, että Suomi on yksi maailman eniten luonnonvaroja kuluttavista kansoista!
Tänä vuonna ylikulutuspäivämme oli 12.4. Se tarkoittaa sitä, että jo neljännesvuodessa olemme kuluttaneet oman laskennallisen osamme maailman luonnonvaroista. Jos kaikki maailman kansat toimisivat samoin, tarvittaisiin lähes neljä maapalloa vastaamaan tuohon kulutukseen. Pysäyttävää, eikö?
Olen usein miettinyt, mikä tulee olemaan vuosi, jona ihmiskunta katsoo taakseen luettuaan uutisen, jossa ilmoitetaan, että ilmastonmuutos on viimein ylittänyt rajan, josta ei ole enää paluuta?
Maailma lämpenee.
Merenpinta kohoaa ja hautaa alleen rannikkoasutuksia.
Moni joutuu jättämään kotinsa ja etsiytymään turvallisemmille seuduille.
Ihmisten määrä kasvaa koko ajan. Kun tämä yhdistetään pienenevään maa-alaan, seuraa väistämättä ilmastosotia.
Kuivuus alkaa vaikuttaa maanviljelyyn ja sadot vähenevät reippaasti. Seurauksena ruoanpuute.
Olemme sellaisten ongelmien edessä, jotka täältä käsin vaikuttavat vielä kovin kaukaisilta.
Mutta joille voisi nyt vielä tehdä jotain.
❤, Erja