Kun olin nuori aikuinen, ajattelin säälinsekaisella kauhulla viisikymppisiä ihmisiä. Miten he olivatkaan niin väsyneitä, ilottomia, inhosivat töitään ja valittivat sarkasmin säestämänä kaikesta. Itse tunsin vasta vapauden ensimmäiset tuulet siipien alla ja tuntui, että ne kantaisivat maailman ääriin ja kaikenmaailman ihmetekoihin. Minusta ei koskaan tulisi väsynyttä aikuista, ajattelin.
Ja kuinka sitten kävikään?
Pakko myöntää, että maailma on hoitanut siinä määrin tehtävänsä, että kolmen- ja neljänkympin väli sujui jonkinlaisessa välitilassa. Sumuverho silmillä paineltiin tiukan aikataulun perässä 365 päivää vuodessa ja hukattiin viikot samaan Bermudan kolmioon, jonne on haaksirikkoutunut paljon muitakin ruuhkavuosiaan eläviä. Ei siinä paljon aamuisin hymyilyttänyt, kun heräsi liian lyhyiden unien jälkeen ja totesi päivän olevan aivan täysi.
Nyt me aletaan mieheni kanssa olla siellä päässä lapsiperhejanaa, jossa isommat lapset pärjäävät jo itsenäisemmin asiassa kuin asiassa ja meidän rooli on muuttunut vaipanvaihtajasta ja nenänniistäjästä enemmän sinne vaatehuoltajaksi ja ruoanlaittajaksi. Omaa aikaa on huomattavasti enemmän ja on jännä, kuinka välillä ei edes tiedä mitä tekisi. Sitä on tavallaan hukannut itsensä sinne kiirerumbaan ja menee varmaan hetki, ennen kuin löytää sieltä takaisin.
(Mutta ei mun nyt pitänyt ruuhkavuosista kirjoittaa, vaan synttäreistä).
Joo. Siispä…
Heräsin tänä aamuna 49-vuotiaana ja muistelin nauraen kymmenen vuoden takaista hetkeä, jolloin innostuin kunnolla liikunnasta ja uhosin olevani viisikymppisenä elämäni parhaassa kunnossa. Ihan en kuulkaa siihen taida ehtiä, ellei ihmeitä tapahdu. Tuo mystinen, elämää murentava kipuoire jatkuu yhä ja nyt olen saanut sen kaveriksi vielä keskimmäisen pakaralihaksen pahan jumitilan. Kun istun tai makaan edes hetken, keinun sen jälkeen pitkän aikaa kuin valtamerilaiva, koska jalka meinaa pettää alta koko ajan juuri tuon lihaksen takia.
(Toisaalta, kuka koskaan tietää. Saattaa olla, että laitan kuvan Naisten kympin tai jonkun muun kilpailun varrelta jo ensi kesänä. Lukion psykanmaikkani Taimi sanoi aina, että siellä missä on tahto, siellä on tie ja tahtoa paranemiseen kyllä piisaa, uskokaa pois).
Ja kuulkaahan, kuinka ihania yllätyksiä tänä aamuna sain!
Olen tietysti huomioinut lahjapajan käynnistymisen jo aikaa sitten. Kuullut supatuksia, paperin rapinaa ja uunin kilahduksia sekä bongannut maalipensseleitä altaan reunalta. Mutta siitäkin huolimatta nämä rakkaat lapseni pääsivät yllättämään kunnolla!
Avasin ensimmäisestä paketista suloisen Homma hanskassa-trion, jonka esikoinen oli tehnyt Fimo-massasta. Itkin liikutuksesta kuin vesiputous.
Toisessa käärössä oli jouluinen talo, jonka kuopus oli maalannut, lumettanut, sisustanut ja tehnyt tontun pellille ihan oikean taikinankin! Ja taas kyyneleet virtasivat.
Mua liikuttaa se ajan ja vaivan määrä, minkä he ovat noihin ihaniin lahjoihin laittaneet! En voi edes kylliksi kiittää!
Nyt lähden kakkukahville ja toivotan sulle oikein ihanaa alkanutta viikkoa! (Ootko muuten käynyt lukemassa satukalenteriani ”Neljä toivomusta”, josta muodostuu ihan kunnon pituinen lastenkirja aattoon mennessä? Laitan sen sitten myöhemmin tänne vielä kokonaisuudessaan).
Pus ja hal, Emppu