1. Äänekäs ostos
Yhdeksänvuotias Vili laahusti kirpputorin käytävää eteenpäin ja puristi kädessään kymmenen euron seteliä. Hänellä oli sikatylsää. Ensin äiti oli pysähtynyt jokaisen pöydän luona ja nyt hän jumitti puhumassa naapurin kanssa! Kun Vili yritti narista asiasta, äiti lähetti hänet etsimään joululahjaa mummille.
Vili silmäili välinpitämättömänä pöytiä, jotka pursuilivat astioita. Osa esineistä oli todella pölyisiä. Vili kurkotti kohti punaista maljakkoa ja piirsi pölykerrokseen omat nimikirjaimensa. Sitten hän siirtyi taas eteenpäin.
Saavuttuaan liikkeen takaosaan, hän huomasi myyntipöydän, joka oli sivussa kaikista muista. Se sijaitsi hämärässä nurkassa vaaterekin varjossa ja sen keskellä nökötti vain yksi posliininen kahvikannu.
Uteliaana Vili lähestyi kannua. Sen vaaleansininen pinta oli lumoavan sileä ja välkehti kauniisti. Kannun nokassa oli pieni tahra, mutta se lähtisi varmaankin hankaamalla. Vili käänsi hintalapun esiin. Vain viisi euroa. Päätös oli helppo.
-Tämä on täydellinen mummille, Vili kuiskasi ja nappasi kannun mukaansa. -Ja rahaa jää vielä ylikin. Voin käyttää sen omiin ostoksiini.
Päästyään kotiin, Vili haki keittiöstä rätin, istui huoneensa lattialle ja alkoi kiillottaa kannua huolellisesti. Nokassa oleva tahra oli yllättävän sitkeä. Vili hankasi ja hinkkasi läiskää monta minuuttia, eikä se sittenkään kadonnut. Se ei edes haalistunut.
Viliä alkoi ärsyttää.
Hän kävi siivouskomerolla ja löysi sieltä karhean hankaussienen. Sieni ehti raapaista vain kerran kannun pintaa, kun ilmoille kiiri tuskainen huuto:
-Auauau!
Vili hätkähti säikähdyksestä.
-Mikä se oli? hän kysyi vilkaisten pelokkaana ympärilleen.
Kun mitään ei kuulunut, Vili pyyhkäisi sienen toistamiseen tahran yli. Se sai aikaan uuden kiljaisun.
-Aiaiai!
Vili katsoi kädessään olevaa kannua silmät suurina.
-Onko siellä joku? hän kuiskasi.
Vilin hämmästykseksi kannun nokasta alkoi kuulua pihinää ja sen kansi alkoi täristä. Hän työnsi kannun kauemmas lattialle ja perääntyi itse sängylle istumaan. Vili henkäisi epäuskoisena, kun kansi pamahti pois paikaltaan ja pieni läpikuultava hahmo hyppäsi kevyesti ulos.
2. Utu
-Kumartakaa edessäni! Minä olen kannun henki! olento julisti mahtavalla äänellä ja teki maagisia liikkeitä käsillään. -Tulin aiheuttamaan kaaosta ja turmelemaan mielenne, se höpötti, kunnes ratkesi hulvattomaan nauruun.
Vili katseli suu auki, kun hahmo kieri lattialla ja koetti puhua hihityksensä lomasta.
-Olisit… nähnyt… itsesi! se ulvoi naurusta ja takoi nyrkkejään mattoon. -Tuo kaikki soopa taisi mennä sinuun ihan täydestä!
Vili rykäisi. Hän oli hämmentynyt.
-Oletko sinä oikeasti henki? hän sai lopulta kysyttyä. -Niin kuin Aladdin ja taikalamppu-sadussa?
Hahmo lopetti oitis nauramisen ja pyöräytti kyllästyneenä silmiään.
-Voi voi. Se tarina on tehnyt paljon hallaa meille henkiolennoille, hahmo jupisi. -Kuulehan. Jokainen esineen sisällä asuva hiippari ei ole henki. Eivätkä kaikki meistä osaa edes toteuttaa toiveita. Mutta arvaa uskovatko ihmiset sitä tuon sadun takia?
Vilin silmät alkoivat säihkyä.
-Toteutatko sinä toiveita? hän kysyi jännittyneenä.
-Saatan toteuttaakin, hahmo vastasi. -Vaikka mieluummin kyllä veistelisin hammastikkuja tai pitäisin maatilaa aavikolla.
Hahmo taikoi esiin pienen liitutaulun ja piirsi siihen kaksi tikku-ukkoa.
-Tässä olen minä, se esitteli ensimmäisen piirroksen. -Olen UTU. Unelmiin ja Toiveisiin erikoistunut Uranuurtaja.
Sitten se osoitti toista tikku-ukkoa.
-Tässä taas olet sinä. HÄIRIKKÖ. Häiritsevin Äänin Iltaa RIKKova Örvelö. Vingutit rätilläsi niin kovaa taloni seinää, että korviini sattui ja heräsin satavuotisilta torkuiltani. Vaikka ansaitsisit siitä hyvästä rangaistuksen, meidän outo lakimme määrää palkitsemaan sinut. Saat esittää neljä toivetta…
-Neljä! Vili henkäisi ihastuneena.
-Neljäpä neljä! Jossain minä sentään voitan sen Aladdinin lampussa majailevan humpuukimaakarin, Utu kehaisi hihittäen. -Höristäpä nyt korviasi ja kuuntele tarkkaan. Tässä tulevat säännöt.
Vili kumartui posket hehkuen lähemmäs tuota kummallista olentoa.
–Sääntö numero yksi, Utu julisti juhlallisesti. -Jokainen toive saa koskea vain itseäsi. Sääntö numero kaksi. Lisätoiveita tai rahaa ei voi toivoa. Sääntö numero kolme. Kaikki toiveet pitää esittää kahden kuukauden sisällä.
Utu katsoi epätoivoisen näköisenä ylöspäin.
-Jos aikarajaa ei ole, ihmiset raapivat päätään toivomustensa kanssa vuosikaudet. Usko pois, se sääntö on kehitetty hyvästä syystä. Olette viivyttelyn mestareita.
-Saanko toivoa nyt heti? Vili kysyi silmät loistaen.
-Et! Utu parkaisi. –Neljäs ja tärkein sääntö on tämä. Jokainen toive pitää esittää keskiyöllä. Juuri samalla hetkellä, kun kello lyö kaksitoista.
-Miksi? Vili kysyi.
-Mistä minä sen tietäisin? Utu kivahti. -Se lukee ohjeissamme, jotka joku on joskus keksinyt jossain. Ehkä hän on vain halunnut valvottaa ihmisiä hiukan pidempään.
Utu virnisti ajatukselle, mutta vakavoitui nopeasti.
-Lopuksi vielä varoitus, se sanoi painokkaasti. -Mieti tarkkaan mitä haluat. Toiveiden peruminen on mahdotonta.
Vili nyökytti innoissaan. Hän kuunteli Utua vain puolella korvalla, sillä hänen mielessään risteili jo kokoelma toiveita, jotka varastivat hänen huomionsa. Mitä ihmettä hän toivoisi ensimmäiseksi?
Kun Vili palasi takaisin todellisuuteen, hän huomasi hengen kadonneen.
-Mihin sinä menit? hän huhuili ja hankasi hihallaan kannun tahraa.
Mutta Utu oli ja pysyi poissa.
3. Ensimmäinen toive
Vili pinnisteli pysyäkseen hereillä. Vuorokausi vaihtuisi minuutin kuluttua ja hänen ensimmäinen toiveensa oli jo valmiina. Kello liikkui piinallisen hitaasti, mutta viimein kummatkin viisarit seisoivat kahdentoista päällä.
-Toivon, että saisin uusimman ja hienoimman puhelimen, Vili sanoi ääntäen mahdollisimman hitaasti ja selkeästi.
Hän istui peittonsa alla ja vilkuili odottavana ympärilleen. Mitään ei tapahtunut. Henki loisti poissaolollaan, eikä mistään ilmaantunut säkenöivää pyörrettä, joka olisi heittänyt uumenistaan uuden luurin. Vili painautui tyynylleen pettyneenä.
-Arvasin sen, hän jupisi. -Koko juttu oli pelkkää huijausta.
Kun Vili aamulla heräsi, keskelle lattiaa oli kuin olikin ilmaantunut laatikko.
-Se toimi sittenkin, Vili kuiskasi haltioissaan ja hyppäsi yhdellä loikalla paketin kimppuun. -Mutta miksi laatikko on noin suuri?
Kädet innostuksesta vapisten Vili avasi kannen ja kurkisti laatikon sisään.
-Mitä ihmettä? hän puuskahti.
Hän hieraisi pari kertaa silmiään ja katsoi sitten uudelleen.
-Voi ei! Vili sihahti. -Se pönttöpää henki!
Kiukusta pihisten Vili nappasi hankaussienen käteensä ja pyyhkäisi sen kannussa olevan tahran yli.
-Auts! Korvani! kuului kannun uumenista.
Hetkeä myöhemmin Utu kiemurteli ulos asunnostaan.
-Kas. HÄIRIKKÖ, se totesi haukotellen. -Jos tulit kiittämään toiveesi toteuttamisesta, saanen pyytää sinua saapumaan myöhemmin uudelleen. Työaikani alkaa vasta kahden tunnin kuluttua.
-Kiittäminen ei tullut ensimmäisenä mieleen, Vili kivahti. -Kertoisitko minulle mikä tämä on?
Hän nosti laatikosta suuren puisen möhkäleen, jonka kyljessä oli käännettävä ympyrä täynnä numeroita.
-Puhelin, Utu vastasi. -Toivoit uusinta ja sen myös sait.
-Tämä puhelin oli uusi joskus dinosaurusten aikaan! Vili huudahti. -Tai ehkä Kiviset ja Soraset soittelivat sillä toisilleen.
Utu taikoi esille mustavalkoisen mainoksen ja näytti sitä Vilille.
-Ole hyvä ja katso itse. Uusinta uutta. Höpöttelijä 12.
Vili tarkasteli pientä paperia ja alkoi hihittää.
-Tämä mainos on sadan vuoden takaa. Höpöttelijä oli silloin ehkä viimeisin juttu, mutta nyt puhutaan kännyköihin.
-Jaa kännyköihin, Utu toisti mietteliäänä. -Täytyykin päivittää vuosi ajan tasalle. Nukahdin 1900-luvun alussa ja maailma on saattanut siitä hieman muuttua.
-No, anna sitten se uusi luuri, Vili pyysi ja ojensi kätensä.
-En haluaisi puuttua tähän, mutta oletko varma? Utu kysyi. -Sen jälkeen sinulla on enää kaksi toivetta jäljellä.
-Miten niin? Vili vinkaisi. -Sinä itse tyrit tuomalla minulle antiikkia. Saat korvata sen…
-Korvata! Utu alkoi kikattaa. -Henget eivät korvaa koskaan mitään. Minä toimitin puhelimen. Minkä voin sille, jos se ei kelpaa sinulle.
-Mutta se ei ole uusin! Vili kimitti.
-Oli se joskus, Utu puuskahti. -Ota tai jätä. Minä menen takaisin nokosille.
4. Toinen toive
Seuraavana iltana Vili makasi jälleen sängyssään. Hän oli vetänyt peiton leukaansa saakka ja tuijotti kellon viisareita. Enää puoli minuuttia ja hän saisi uuden toiveen. Kun kello raksahti puolenyön kohdalle, Vili sanoi:
-Toivon, ettei minun tarvitsisi käydä koulua enää koskaan.
Sitten hän sulki silmänsä. Mitään ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan ennen aamua.
Maanantaiaamu koitti. Herätyskello soi seitsemältä. Vili laahusti aamutoimilleen ja lähti kouluun. Hän mietti hieman katkerana puhelinjupakkaa ja pohti miten Utu järjestäisi seuraavan toiveen.
-Se on varmaan lennättänyt koulun avaruuteen yön aikana, hän hihitti. -Pihassa on jäljellä vain märkä läiskä ja pari keinua.
Tuo hauska ajatus sai Vilin juoksemaan loppumatkan. Hänen suureksi pettymyksekseen koulu seisoi jämäkästi paikallaan. Mutta jotain outoa pihalla oli silti. Lippu oli vedetty salkoon ja etuovella seisoi jonkinlainen paraatijoukko.
-Koululle tulee varmaan joku tärkeä vieras, Vili arveli. -Ehkä presidentti. Tai… Voisikohan olla joku superkuuluisa laulaja?
Vili hyppeli jännittyneenä pihalle. Hän pelästyi, kun suuri konfettitykki pamautti hänen päälleen valtavan kasan kiiltävää paperisilppua.
-Hän tuli! Hän on täällä! käsityönopettaja Kässäri kimitti rehtorille.
Vili huomasi koko koulun kerääntyneen paikalle. Opettajat hymyilivät jonossa maireina ja rehtori Pääjehu piteli käsissään kultaista vatia. Rehtori rykäisi ja sanoi mikrofoniin:
-Hyvä koulun väki ja erityisesti hyvä Vili! Opettajasi rouva Harppi on seurannut tarkkaan opintojasi ja havainnut sinun olevan poikkeuksellisen lahjakas.
-Täh? Vili kysyi ja katsoi ympärilleen. -Onko tämä pilaa? Sain viime viikon matikankokeestakin vitosen.
Rehtori huitaisi kädellään ilmaa.
-Se koe oli sinulle liian helppo! Tarvitset haastavampia tehtäviä, muuten suoriudut huonosti. Siksi olemmekin päättäneet, että peruskoulusi päättyy tänään.
-Siis mitä? Vili kysyi ja nipisti itseään. -Kouluko päättyy?
-Juuri niin, rehtori vahvisti. -Sinun ei tarvitse käydä yläastettakaan, vaan voit pitää muutaman vuoden lomaa. Menet sitten seuraavaksi opiskelemaan ammattiin. Hieman vanhempana.
Vilin silmät alkoivat loistaa.
-Tämä on niin siistiä, hän hykerteli itsekseen. -Utu teki parempaa työtä kuin osasin odottaakaan.
Kun muut lähtivät tunnille, Vili suuntasi kotiin. Unelmoiden hän käveli pitkin tienpiennarta ja näki jo mielessään tulevat vuodet. Aurinkoa, vapaata, pitkään nukkumista ja hauskanpitoa.
Meni viikko. Meni toinen. Kun kolmannen viikon maanantai valkeni harmaana ja loskaisena, Vili potkaisi sängynjalkaa.
-On satanut siitä saakka, kun kouluni loppui, hän marmatti. -Yhtenäkään päivänä en ole päässyt ulos leikkimään!
Sitä paitsi kenen kanssa hän olisi leikkinyt? Kaikki kaverit olivat arkisin koulussa. Ja koulun jälkeen he tekivät läksyjä tai lukivat kokeisiin. Vili oli aina yksin. Myös kotona, sillä vanhemmat olivat töissä aamusta iltaan.
Vili pyöritteli muroja lautasellaan ja katsoi kaipaavana koulureppua. Pelaaminen ja telkkarin tuijotus eivät kiinnostaneet enää pätkän vertaa. Hän kävisi mieluusti koulua vaikka satavuotiaaksi, jos vain pääsisi takaisin rouva Harpin luokalle. Hänellä oli ikävä jopa läksyjä ja koulun ruokalaa. Useimmiten siellä oli ihan hyvää ruokaakin.
Miettimättä sen pidempään, Vili haki hankaussienen ja raaputti Utun esille.
Taasko sinä? henki kiukkusi nähdessään Vilin. -Eikö täällä saa koskaan enää nukkua?
-Minä haluan, että peruutat koulutaian, Vili pyysi.
Utu katsoi häneen silmät suurina.
-Että mitä?! se karjaisi. -Muistaakseni sanoin, ettei toiveita voi peruuttaa.
-Teen mitä vain, Vili aneli. -Täytyyhän jokin keino olla.
-No jaa, Utu sanoi pehmeämmin ja hieroi otsaansa. -Kuulin kyllä kerran eräästä hengestä, joka onnistui perumaan toiveen. Mutta…
-Niin, mitä? Vili tarttui pieneenkin mahdollisuuteen. -Kerro heti!
-Se vaati kaksikerroksisen suklaakakun, Utu muisteli.
-Käyn heti ostamassa sellaisen, Vili vastasi ja kääntyi lähteäkseen huoneesta.
Utu rykäisi äänekkäästi.
-En lopettanut vielä, se ilmoitti. -Kakun lisäksi tuo toinen henki nautiskeli rasiallisen konvehteja sekä pannullisen kuumaa kahvia.
-Selvä, Vili sanoi.
-Kerman kanssa, Utu lisäsi nopeasti. -Ja kymmenen sokeripalan.
-Oliko vielä jotain muuta? Vili kysyi kärsimättömästi.
-Jaa, kai tuo riittää, Utu mietti. -Tai jos sittenkin tuot kaksi rasiallista niitä konvehteja. Taika oli aika suuri ja saattaa olla…
-Minä tuon, Vili henkäisi.
Sen sanottuaan hän lähti kauppaan.
5. Kolmas toive
Kello raksahti jälleen puolenyön merkiksi. Vili nosti peukalonsa pystyyn. Kaksi toivetta oli mennyt jo pieleen. Tämän olisi ihan pakko onnistua.
-Toivon, että kaikki mitä syön tai juon, muuttuu herkuksi, Vili lausui ilmoille kolmannen toiveen.
Jännittyneenä hän veti peiton päälleen. Odottaessaan unen tuloa, Vili listasi mielessään kaikkea makeaa, mitä maailmasta löytyi. Seuraava päivä olisi jotain ihan mahtavaa!
Vili heräsi jo kuudelta. Innoissaan hän hieroi käsiään yhteen ja tepsutteli keittiöön. Hän otti kokeeksi lasillisen vettä, joka muuttui oitis kaakaoksi. Vili kulautti riemukkaana kaakaon kurkkuunsa ja suuntasi jääkaapille.
Hän teki mahtavan voileivän ja laski sen lautaselle. Hetkeä myöhemmin siinä oli kermaa sisältävä munkki.
-Tämä on niin siistiä! Vili henkäisi ja kippasi kuppiin kasan muroja. Hänen silmiensä edessä ne muuntuivat kirkkaanvärisiksi suklaarakeiksi.
Kesken riemun Vili pysähtyi miettimään, kuinka kateellisia kaikki muut olisivat. Koulussa oli hernekeittopäivä ja melkein kaikki inhosivat sitä. Siitäkin huolimatta, että keittäjät olivat nimenneet vihreän sopan hauskasti Sammakonkutuliemeksi.
Vili saatteli suuhunsa viimeisen lusikallisen rakeita. Sitten hän taputti vatsaansa, joka tuntui olevan täynnä kuin vappupallo.
-Tulipa siitä aamiaisesta ähky olo, hän totesi irvistäen.
Ruokatunnilla kavereiden silmät olivat pudota ällistyksestä, kun Vilin tarjottimella oli lautasellinen vanukasta.
-Mistä sinä tuon sait? Oskari kysyi kovaan ääneen. -En minä vain nähnyt vanukasta missään.
Koko pöytä kääntyi katsomaan. Myös opettaja Harppi nousi omalta paikaltaan ja tuli selvittämään levottomuuden syytä.
-Mutta Vili! rouva Harppi huokaisi. -Ei jälkiruokaa saa ottaa isolle lautaselle. Sitä varten on omat pienet kipponsa. Ja hernekeitto on syötävä ensin.
-Tämä on hernekeittoa, Vili hymyili. -Eikä tänään edes ole jälkkäriä.
Opettajan ilme muuttui paheksuvaksi.
-Vitsailetko sinä minun kanssani? hän kysyi kipakasti. -Kyllä kai minä tiedän, ettei tuo tutiseva sotku ole hernekeittoa nähnytkään.
-Mutta minä vannon, Vili intti. -Petekin näki minun ottavan keittoa kaksi suurta kauhallista.
Rouva Harppi tiirasi etsivän näköisenä ruokalinjastoa.
-Jokin tässä nyt haiskahtaa, hän totesi. -Vaikka kuinka katson, ei näy vanukasta. Pelkkää keittoa vain. Se asettaa sinun lautasesi sisällön hyvin omituiseen valoon.
Opettaja käänsi haukankatseensa Viliin.
-Oletko tuonut ruokaa kouluun? hän kysyi tiukasti.
-En, Vili vastasi rehellisesti.
-Onko joku antanut tuon sinulle?
-Ei.
-Oletko tilannut sen jostain?
-En.
-No mitä tämä sitten on? opettaja kivahti. -Väitätkö, että vanukkaasi ilmestyi itsestään tuohon lautaselle?
Vili kiemurteli tuolillaan.
-No… oikeastaan väitän, hän sitten sanoi.
Vili näki opettajan silmien kaventuvan. Rouva Harppi katseli häntä arvioiden ja teki lopulta päätöksensä.
-Lusikoi ruokasi kauniisti loppuun. En välitä mistä olet saanut sen, mutta en voi sietää valehtelua. Viimeisen tunnin jälkeen menet suoraan rehtorin kansliaan keskustelemaan asiasta. Hän saa päättää tuleeko tästä jokin seuraamus vai ei.
-Mutta enhän minä… Vili aloitti.
Rouva Harppi nosti kätensä pystyyn.
-Ei enempää selityksiä, hän ilmoitti. -Nyt ruokarauha kaikille.
6. Lähiruokaa
Kello kolme Vili laahusti takaisin kotiinpäin. Hän oli kiukkuinen kuin ampiainen. Miksi rehtori oli uskonut rouva Harppia eikä häntä? Vilihän oli lahjakas oppilas, jonka rehtori oli vastikään vapauttanut peruskoulusta ja antanut vielä kultaisen vadinkin. Nyt Vili oli saanut kuulla, että opettaja ja rehtori olivat häneen pettyneitä ja että tämä saisi olla viimeinen vale. Seuraavasta kerrasta tulisi jälki-istuntoa ja ilmoitus kotiin.
-Tämä on niin tyhmää, Vili puuskahti ja potkaisi tiellään lojuvaa kiveä.
Hän satutti siihen varpaansa ja oli entistä vihaisempi.
-Koko toivomusjuttu on ihan syvältä, hän ärähti. -Minun elämästäni piti tulla upeaa ja hienoa. Mutta kaikki on mennyt aivan pieleen. Tämä on sen typerän, vanhanaikaisen hengen syytä!
Kun Vili pääsi kotiin hän oli väsynyt. Nälkä kurni vatsassa ja hänellä oli huono olo kaikesta makeasta. Hän haisteli nautiskellen keittiöstä kantautuvaa tuoksua. Lihapullia ja muusia. Ne maistuisivat nyt erinomaisesti.
Vili kiiruhti pöytään ja tarttui kauhaan. Hän mätti lautaselleen suuren kasan muusia. Sen viereen hän asetti viisi lihapullaa ja porkkanaraastetta. Vielä lasi vettä ja hän pääsisi syömään.
Vili ehti tuskin nostaa haarukan käteensä, kun lautaselle oli ilmestynyt pala kinuskikakkua, pikkupullia ja kourallinen hedelmäkarkkeja.
-Voi ei, hän henkäisi ja vilkaisi varovasti äitiä. Oliko tämä ehtinyt nähdä?
Äiti oli. Hän tuijotti silmät suurina Vilin herkkuja.
-Miten tuo…? Onko se…? Mistä ihmeestä…? äiti ei päässyt yhdenkään lauseen loppuun saakka.
Vili painoi päänsä alas.
-Tämä on taikaa äiti, hän tunnusti epäröiden. -Vaikka ottaisin mitä tahansa ruokaa, se muuttuu aina herkuksi.
Äidin silmät kipinöivät kiukusta.
-Vai taikaa? hän toisti vihaisena. -Kuinka nuo sitten sattuvat olemaan juuri samoja herkkuja, joita ostin huomisille vieraille?
Äiti haki jääkaapista upean kinuskikakun ja tömäytti sen pöydälle. Siitä oli lohkaistu juuri samankokoinen siivu, joka komeili Vilin lautasella. Myös laatikossa oleva pikkupullapussi oli avattu sivusaumasta.
-Sinä otat ilman lupaa ja oletat, että minä uskon satusi taioista! äiti ärähti. -Ota ryöstösaaliisi mukaan ja mene huoneeseesi! Olet tämän illan kotiarestissa, eikä sinulla ole mitään asiaa huomenna kahvipöytään, kun vieraat tulevat.
Vili aikoi väittää vastaan, mutta luopui ajatuksesta. Ei äiti kuitenkaan uskoisi häntä. Raskain askelin Vili käveli huoneensa ovelle. Hän laski herkkulautasen sängylleen ja tönäisi lattialla lojuvaa kahvikannua jalallaan. Hänen teki mielensä heittää se järveen. Kiukkuisena Vili nappasi hankaussienen pöytänsä laatikosta ja raaputti kannun tahraa kiivaasti.
-Mikä on vialla tänään? Utu kysyi kipakasti liukuessaan kannunnokasta ulos. -Herkut eivät ainakaan olleet satavuotiaita, se hekotti.
-Eivät tosiaan, Vili kivahti. -Vaan tänään ostettuja. Vai pitäisikö sanoa varastettuja? En tiennytkään, että käyt salaa toisten kaapilla!
-Syytätkö minua varkaaksi? Utu huudahti kauhistuneena. -Minä en koskaan ota mitään ilman lupaa. En KOS-KAAN! se painotti.
Vili osoitti lautastaan.
-Miten sitten selität tuon? hän kysyi haastavasti.
-Lähiruokaa, Utu totesi. -Henkien sopimus vaatii käyttämään aina lähintä mahdollista kaappia ruokatoiveissa. Ja mikä olisi lähempänä kuin oman perheesi jääkaappi? Otan sieltä kaiken minkä voin täyttääkseni sinun makeistoiveesi.
Vili pyöräytti silmiään toivottomana.
-Saan haettua ne kaapista itsekin, hän huokaisi. -Tämä ei nyt ole ihan sitä, mitä ajattelin.
Utu katsoi Viliä kiinnostuneena.
-Sinä olet kyllä aikamoinen tuuliviiri, se sanoi. -Haluat yhtä ja haluat toista, mutta et koskaan ole tyytyväinen mihinkään. Mahdatko itsekään tietää mitä tahdot?
Vili kimmastui.
-On sinun syysi, etten ole tyytyväinen! hän huusi Utulle. -Sinun piti vain järjestää minulle hyvää, makeaa ja herkkua, mutta saitkin aikaan rehtorin puhuttelun ja kotiarestin! Milloin sinä osaat tehdä jotain oikein?
Utu nosti kätensä ylös.
-Rauhoitu, se sanoi. -Puhelin ehkä oli vanhan mainokseni syytä, mutta tämä ei. Mietihän tarkemmin. Onko todella minun vikani, ettei kukaan uskonut herkkuruokasi olevan taikaa?
Vili oli edelleen vihainen, mutta ymmärsi hengen olevan oikeassa.
-Olkoon, hän kivahti. -Mutta ruokatoiveeni oli tyhmä. Olen ollut koko päivän rättiväsynyt ja jatkuva sokerin syönti kivistää vatsaani. Jos pystyisit jälleen perumaan tämän taian, olisin iloinen.
-Tjaa, Utu mutisi. -Saatan pystyä, mutta se vaatii…
-Kakkua, Vili sanoi huokaisten. -Käykö viipale kinuskikakkua ja viisi pikkupullaa?
-Olin kyllä aikeissa pyytää hieman pumpulia, mutta kakkukin käy, Utu hymyili ja pyyhkäisi sormeensa kermaa kakun päältä.
-Pumpulia? Vili toisti.
-Niin. Tuolla kannussa on aika kova pohja, Utu vastasi. -Ottaa välillä selän päälle nukkua siellä.
-Selvä. Pumpulia tulossa, Vili sanoi ja käveli ovelle.
-Taika peruttu, Utu mumisi hänen peräänsä suu täynnä kakkua. -Mitä luulet? Löytyisiköhän tätä herkkua vielä hieman lisää?
7. Neljäs toive
Oli yö. Kello löi kaksitoista. Vili katseli toiveikkaana huoneensa katossa hehkuvia tähtitarroja.
-Toivon olevani kuuluisa, hän kuiskasi.
Tämä toive oli viimeinen. Jos se onnistuisi, Vili saisi elää loppuikänsä makeaa elämää. Autonkuljettajia, ihailijoita, ilmaisia matkoja, lahjoja…
-Siitä tulee eeppistä, Vili huokaisi vielä ennen nukahtamistaan.
Aamulla Vili heräsi kirkkaaseen välähdykseen.
-Loistavaa, hän mutisi ryömiessään esiin peiton alta. -Ukonilma.
Kylkeään rapsuttaen Vili siirtyi olohuoneeseen. Unisin silmin hän kummasteli verhonraosta näkyvää tauotonta välkkymistä.
-Omituisen hiljainen ukkonen, hän sanoi ääneen. -Kun salamoi noin paljon, yleensä jyrinäkin on valtava.
Vili käveli ikkunan luo ja avasi verhot epäröiden. Voimakkaiden välähdysten sarja sokaisi hänet hetkeksi. Vili laittoi kädet silmilleen. Mitä kummallista ulkona tapahtui? Ehkä kyse ei ollutkaan ukkosesta! Kenties avaruusolennot olivat saapuneet valloittamaan maan!
-Iiik! Vili on niin söpö! hän kuuli jonkun kiljuvan.
Vili harotti sormiaan ja kurkisti niiden lomasta pihalle.
Kymmenen valokuvaajaa seisoi heidän portillaan kamerat suunnattuina ikkunaan. Välähdykset lähtivät tauotta räpsyvistä salamavaloista. Kuvaajien vierellä odotti televisioryhmä. Aidan takana kiljui monipäinen fanilauma. Heillä oli mukanaan Vilistä suuria valokuvia, joihin he selvästi odottivat nimikirjoituksia.
Vili seisoi paikalleen jähmettyneenä hetken aikaa. Sitten hän huomasi pukeutuneensa ikivanhaan pyjamaan ja veti salamannopeasti verhot kiinni. Jos kaverit näkisivät hänestä kuvan Pipsa Possu-paidassa, jonka hihat olivat lyhentyneet kyynärpäihin, ei ilkkumisesta tulisi koskaan loppua.
Puoli tuntia myöhemmin Vili astui ovesta pihalle. Hän kohensi ryhtiään, pörrötti hiuksiaan ja veti itsevarman hymyn kasvoilleen. Hitaasti hän lähti kävelemään kohti porttia, poseeraten samalla kuvaajille eri kulmista.
-Niin siistiä, hän kuiskasi itselleen. -Tällaista on siis olla ihan oikea julkkis!
Kun Vili pääsi portille, hän sai mikrofonin eteensä.
-Huomenta Vili! Nukuitko hyvin? lipevästi hymyilevä toimittaja tiedusteli.
Vili nosti peukun ylös ja kirjoitti toisella kädellä nimmarin punastelevan pojan lippiksen reunaan.
-Mitä sinulla on tänään suunnitelmissa? toimittaja uteli.
-Koulua ja… no, tiedäthän sinä, Vili kiemurteli. -Yleistä hengailua. Saatan käydä illalla katsomassa mummia ja pappaa.
Vili kääntyi yhteiskuvaan neljän tytön kanssa. Toimittaja suli hymyyn.
-Voi hellanduudeli tuota ihanaa Viliä, hän sirkutti kameralle. -Katsoo illalla Muumipappaa. Kuinka söpöä!
Vilin teki mieli kirkua. Tuo nainenhan nolasi hänet kaikkien edessä!
-Sanoin kyllä mummia ja…, Vili yritti korjata, mutta toimittaja haastatteli jo fanijoukkoa.
Vili halusi karkuun ennen kuin häneltä kysyttäisiin lisää noloja kysymyksiä. Hän nappasi alleen postilaatikkoon nojaavan lumipotkulaudan ja lähti viilettämään sillä eteenpäin. Fanilauma ryntäsi hänen peräänsä. Vili katsoi taakseen ja lisäsi vauhtia. Jyrkässä ylämäessä hän sai viimein karistettua ihailijat kannoiltaan.
-Sinnehän jäitte, hän virnisti, kun lapsikatras lopetti juoksemisen ja jäi pettyneenä tuijottamaan hänen peräänsä.
Kolme tuntia myöhemmin Vili oli jo korviaan myöten täynnä kuuluisuutta. Televisioryhmä kotiportilta oli tullut kouluun ja kamera seurasi häntä joka paikkaan.
Kun hän potkaisi futiksen omaan maaliin ja vastapuoli voitti, se kuvattiin.
Kun hän piirsi vahingossa kestotussilla älytauluun ja opettaja suuttui, se kuvattiin.
Kun hän kaivoi nenää välitunnilla ja pyyhki saaliinsa koulun seinään, se kuvattiin.
Ja kun Vili kompastui kotiin lähtiessään polkupyörätelineeseen, satutti jalkansa ja alkoi itkeä, sekin kuvattiin. Vili odotti turhaan, että joku olisi tullut lohduttamaan. Kamera vain surisi, kun hänen surkea olonsa jaettiin katsojille.
-Menkää pois! Vili itki ja huitoi kameraa tieltään. -En halua, että kuljette perässäni koko ajan. Minun elämäni kuuluu minulle!
-Voi, tämä on vain kuuluisuuden hinta, kuvaaja sanoi hymyillen. -Olisinpa minäkin yhtä tunnettu.
Koulun jälkeen Vili meni Petelle kylään. Matkalla he poikkesivat kauppaan. Joukko Vilin faneja seurasi heitä ja tunki itsensä mahdollisimman lähelle idoliaan.
Lopulta Vili suuttui. Hän yritti valita irtokarkkeja, mutta joku nyki koko ajan hänen hihaansa päästäkseen yhteiskuvaan.
-Menkää muualle! hän karjaisi. -Antakaa meidän olla rauhassa! Se, joka ottaa seuraavan kuvan saa… joutuu… menee…
Vili takelteli hämmentyneenä. Karkkeja putosi kauhasta lattialle ja se hermostutti häntä entisestään.
-Ihan sama, hän nyyhkäisi, jätti ostoksensa siihen ja juoksi kaupasta ulos.
Tunnin kuluttua Pete näytti Vilille kännykästään tuoreen uutisen. Siinä Vilin kasvokuvan vieressä luki suurin kirjaimin:
ONKO MENESTYS NOUSSUT PÄÄHÄN?
LAPSITÄHTI RIEHUI KAUPASSA JA RAIVOSI IHAILIJOILLEEN!
-Mitä?! Vili kiljaisi. -Minä en raivonnut! Enkä riehunutkaan! Koko juttu on ihan vääristelty!
Viliä itketti. Hän kurkisti kerrostaloasunnon ikkunasta ja näki parven valokuvaajia odottamassa etuovella.
-En voi lähteä tuota kautta, hän sanoi tuskaisena Petelle. -Nuo jahtaavat minua kotiin saakka. Piinaavat kysymyksillään ja kuvaavat jokaisen askeleen.
-Etkö voi pyytää vanhempiasi hakemaan sinua? Pete ihmetteli.
-En, Vili pyöritti päätään. Hän ei halunnut sotkea äitiä ja isää Utun juttuun. -Onko täällä takaovea, josta voin livahtaa huomaamatta?
Pete nyökkäsi. Hetkeä myöhemmin hän saatteli vaiteliaan Vilin alakertaan pyörävaraston ovelle.
-Tsemppiä, Pete kuiskasi ja avasi oven.
Vili nyökkäsi kiitollisena, veti hupun päähänsä, painoi katseensa alas ja lähti nopein askelin kotia kohti.
8. Pelkkää höpölöpöä
Päästyään kotiin, Vili paineli suoraan huoneeseensa. Hän hankasi kannun kyljen melkein puhki kutsuessaan henkeä näkyviin.
-Hahaa! Utu huudahti syöksyessään vauhdilla paikalle. -Kuka täällä onkaan? Tunnettu lapsitähti!
Utu oli taikonut päälleen Vilin kuvalla varustetun paidan.
-Ole hiljaa, Vili pyysi vaisusti. -Inhoan tätä. Ei ole kivaa olla suurennuslasin alla koko ajan. En pysty tekemään mitään rauhassa.
Utu istahti kannulleen ja nojasi leuan kämmeniinsä.
-Mutta juuri sitähän sinä halusit, se sanoi ihmeissään. -Olla tunnettu. Julkkis. He eivät saa rauhaa milloinkaan.
-En ajatellut sen olevan ihan tällaista, Vili tunnusti. -Mietin, että se olisi paljon hohdokkaampaa.
Utu mietti hetken.
-Asiat harvoin ovat sellaisia, millaisiksi ne kuvittelee, se lopulta totesi. -Minäkin luulin, että pumpulin päällä olisi taivaallista nukkua. Sen sijaan valvoin koko yön ja aivastelin pumpulihiukkasia nenästäni.
Vili tirskahti.
-Ja sinä kehtaat nauraa, Utu kivahti. -Nukuin näin huonosti viimeksi 1700-luvulla, kun Megalius Suuri järjesti viikon kestäneet syntymäpäiväjuhlat itselleen. Mutta ne vasta olivat kekkerit! Koko henkimaailma oli hengessä mukana.
Utu nauroi kippurassa sanaleikilleen, mutta vakavoitui sekunnissa, kun Vili ojensi pientä kangaskasaa.
-Mikä tuo on? Utu kysyi ja painoi epäröiden kangasta sormellaan.
-Se on lapaseni, Vili esitteli. -Ei pumpulia eikä höyheniä. Mutta se on pehmeä ja sinä saat sen. Mahdut loistavasti nukkumaan sen päälle. Tai jopa sen sisään.
Utu katsoi lapasta sanattomana. Sitten se käänsi läpikuultavat kasvonsa Viliin.
-Kiitos, Utu kuiskasi. -Onpa tämä kilttiä. Kukaan ei ole koskaan ennen antanut minulle mitään pyytämättä.
Henki taitteli lapasen ja työnsi sen kannuun sisälle.
-Haluan antaa sinulle vastalahjan, se sanoi. -Saat kaksi… Ei. Yhden toiveen lisää. Mutta se täytyy esittää heti. Tässä ja nyt.
-Entä keskiyö? Vili kysyi ihmeissään. -Luulin, että kaikki toiveet pitää kertoa silloin.
-Se oli pelkkää höpölöpöä, Utu hihitti. -Sama se milloin toiveensa esittää. Minusta on vain hauskaa olla teatraalinen. Ihmiset odottavat hengiltä sellaista.
Vili huokaisi. Hän ei tiennyt itkeäkö vai nauraa.
-En tahdo toivoa enää mitään, hän puuskahti. -Ainoastaan sen, että viimeinenkin toiveeni peruuntuu.
-MITÄ? Utu kiljaisi. -Et halua enää mitään? Et kasakaupalla karkkia? Maailman hienointa puumajaa? Videopeliseinää huoneeseesi tai upeaa autoa?
-Mitä minä teen autolla? Vili kivahti. -Olen yhdeksän! Enkä halua puumajaakaan. Pelkään korkeita paikkoja. Olen saanut tarpeekseni toiveista! Tykkään kaikesta sellaisena kuin se on!
-Selvä! Utu nosti kätensä pystyyn ja hymyili. -Toive peruttu.
-Mutta… Etkö tarvitse siihen kakkua tai jotain? Vili kysyi hämillään.
Utu pudisti päätään nauraen.
-En koskaan tarvinnutkaan, se tunnusti. -Taika perutaan koskettamalla peukalolla nenää.
Sen sanottuaan Utu hävisi näkyvistä.
9. Mummi
Seuraavana päivänä Vili ojensi kannun mummille joululahjaksi.
-Voi kuinka kaunis! mummi ihasteli. -Tämä pääsee kunniapaikalle olohuoneen hyllyyn.
Vili katsoi tyytyväisenä, kun kannu nostettiin kaapin päälle. Kukaan ei tiennyt sen salaisuutta. Mummilassa Utu saisi nukkua seuraavat vuodet kaikessa rauhassa. Kenenkään häiritsemättä.
Illalla Vili lähti takaisin kotiin. Mummi järjesteli olohuonettaan ja pysähtyi hetkeksi katselemaan kaapin päällä olevaa kannua. Kuinka upeasti se kiilsikään valon kajossa! Mummi otti esineen alas ja pyöritteli sitä käsissään. Kannun pinta tuntui lumoavan silkkiseltä.
Äkkiä mummi tarkensi katsettaan.
-Kas. Tuossa kannun nokassahan on pieni tahra, hän supatti ja kurkotti rätin käteensä. -Mutta se lähtee varmasti hankaamalla pois.
(Erja Pyhältö-Seppälä)