Muistanette, että jättäydyttiin mieheni kanssa pitkältä yrittäjänuralta tyhjän päälle viime vuoden helmikuussa?
No.
Hän osti tässä sitten seuraavan huoltoaseman. (Jep. Homma on selvästi hänellä verissä). Sen verran eroa meidän edellisiin asemiin on, että tämä on ainakin aluksi pelkkä kylmäasema eli siellä voi vain tankata. Kahvilapalveluita ja muuta sisäkauppaa katsellaan sitten ajan kanssa myöhemmin.
Mieheni haki uutta suuntaa monia kuukausia, mutta mikään ei kolahtanut. Mikään ei vain tuntunut juuri sillä tavalla oikealta.
Hän on toiminnan ihminen, joten pelkkä oleskelu tuntui hänestä ajan tuhlaamiselta. Sen sijaan, että olisi ottanut pari rauhallista välivuotta, huokaissut ja katsellut ympärilleen, hän päätyi etsimään ja etsimään. Tuloksetta.
Mieli alkoi jo painua miinukselle, kunnes.
Eräänä iltana hän tuli luokseni silmät loistaen ja kertoi, että oli pyytänyt lisätietoja pienehköstä huoltoasemasta, joka oli tullut netissä vastaan.
Hän oli kuin lapsi jouluna. En ollut hetkeen nähnyt häntä niin elossa. Niin iloisena. Niin jännittyneen odotuksen vallassa. Tiesin heti, että hän oli löytänyt ”uusvanhan tuulensa”, josta en ollut itse niin innostunut, mutta jonka taustajoukoissa vahvasti seison.
Luotan häneen ja hänen näkemykseensä. Hän tietää varmasti mitä tekee.
Ja on tekemisissään onnellinen.
Entä minun tuuleni? Se puhaltaa yhä enemmän näppäimistöltä päin.
Odotan erityisellä jännityksellä tämän vuoden loppupuolta, sillä silloin ilmestyy ensimmäinen lastenkirjani. Kirja, jonka kirjoittamisesta olen haaveillut viisitoista vuotta.
Tässä ohessa olen saanut valmiiksi toisen satukirjakässärin, jonka päähenkilöä rakastan jo nyt! Toivon sydämestäni, että pääsen esittelemään hänet mahdollisimman pian suuremmallekin yleisölle. Tämä kirja on seuraava projektini, jota odotan jo innolla!
Voisikin sanoa, että olen löytänyt uuden alan jolla haluan edetä. Olen myös tutustunut koulutuksiin, joita liittyy rakastamiini kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Myös kaunokirjallisuuden suomentaminen kiinnostaa.
On ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka elämä ottaa itsekseen uutta suuntaa, kun sillä on siihen aika.
Mulle tämän vaiheen suurin herätys oli hetki, kun sisäistin jälleen kerran ajan rajallisuuden. ”Sitten kun”-harso laittaa ihmisen uskomaan, että asiat ovat samalla tavalla edelleen kymmenen vuoden kuluttua. Totuus on kuitenkin varsin usein toinen.
Ihminen muuttuu. Ympäristö muuttuu. Keho muuttuu. Sitä saattaa vaikka sairastua vakavasti. Maailman ennakoimattomuus on nähty kouriintuntuvasti viimeisten kolmen vuoden aikana. Se, mitä pystyy tekemään tässä hetkessä, saattaa olla mahdotonta muutamien vuosien kuluttua. Miksi ei siis toteuttaisi haaveitaan saman tien?
Mietin itse, etten enää tästä nuorru. Mulla ei ole aikaa odotella vuosikaupalla hylkäyksiä kustantamoilta. Niinpä ryhdyin hommiin. Yksinkertaisesti eräänä päivänä päätin, että nyt teen sen kirjan. Ja teen sen niin hemmetin hyvin, kuin vain osaan.
Viimeiset kaksi (kuolemanpelkoa täynnä olevaa) vuotta ovat opettaneet mulle, ettei sanonta ”tartu hetkeen” ole tuulesta temmattu.
Oma kuntoni on heikentynyt rajusti ja sitä on tosi vaikeaa saada takaisin sinne, missä jaksaminen on hyvää. (Yritys on kyllä kova, enkä aio luovuttaa).
Kun muistelen tästä kahta vuotta taaksepäin – mihin kaikkeen silloin vielä kykeninkään! Sen jälkeen pohdin saman aikajakson eteenpäin. Pelkään mahdollisuutta, jossa suunta muuttuu vielä pahempaan. Samalla toivon kuitenkin parempaa. Ehkä ihme tapahtuu.
Sillä välin jumppaan, kävelen ja naputtelen seuraavia kässäreitä, sillä minä olen löytänyt tarinoiden kertomisesta oman juttuni.
Ja olen niitä tehdessäni onnellinen.
💖, Emppu