Mökkihöperö

Kun me etsittiin talviasuttavaa mökkiä kolme vuotta sitten, teki välillä mieli heittää hanskat tiskiin. Mieleistä ei tahtonut löytyä millään, saati sellaista, joka olisi sopivan ajomatkan päässä. Meidän entinen mökki, joka oli todellakin vain kesämökki (siellä ei tarjennut millään lokakuuta pidemmälle), sijaitsi kahden tunnin matkan päässä. Se oli liian paljon päiväkäyntejä ajatellen, jos halusi ehtiä tehdä muutakin, kuin ajaa mökille, leikata nurmikon ja ajaa takaisin.

Kun vihdoin löydettiin pari kohdetta, joita käytiin katsomassa yksityisnäytöillä, ne menivät sivu suun. Etenkin toinen niistä harmitti älyttömän paljon. Mökki sijaitsi kaikkine yhteyksineen loistavalla paikalla, vaikka yläkerta oli pieni miinus. Jätimme hetken harkinnan jälkeen tarjouksen saman tien. Päivän kuluttua välittäjä otti yhteyttä ja luimme hänen kertomastaan rivien välistä, että iäkäs omistaja oli ottanut itseensä, kun pyysimme tarjouksen ehtona kuntotarkastusta vanhasta rakennuksesta. Tarjosimme loppujen lopuksi enemmän, kuin kanssakisaajamme, mutta omistaja valitsi toisen perheen. He eivät olleet pyytäneet tarkastusta.

Kun me oltiin tehty edellisen kerran talokauppoja (vuonna 2003), oli silloin tapana hyväksyä täysrahatarjous, joka tuli ensimmäisenä. Siksi meille tuli yllätyksenä se, millainen villi länsi tämän päivän mökkimarkkinoilla vallitsi.

Kun vihdoin löydettiin aivan meidän näköinen mökki ja hyvän matkan päästä, mentiin samantien näyttöön. Sinne oli tulossa yksi toinenkin katsoja. Loppujen lopuksi pihassa seisoi seitsemän autoa, kun päästiin perille.

Kierrettiin paikat, todettiin että mökki on juuri sellainen mitä haettiin (kiitettiin vielä mielessämme, ettei saatu sitä toista paikkaa) ja jätettiin täysrahatarjous. Hämmästys oli suuri, kun välittäjä otti tarjouksen vastaan ja kertoi odottelevansa muitakin tarjouksia. Jos joku vaikka tarjoaa enemmän, kuin pyydetyn. Jäätiin miehen kanssa katselemaan toisiamme epäröivän näköisinä. Emme olleet osanneet odottaa suljetuin kuorin käytävää huutokauppaa.

Mietittiin siinä vielä tunnin verran, kierreltiin paikkoja ja korotettiin vähän tarjoustamme ennen lähtöä. Seuraavalla viikolla saimme kuulla, että tarjous oli hyväksytty. Se oli ollut vain pari tuhatta suurempi, kuin seuraavalla. Samassa puhelinkeskustelussa välittäjä kertoi erään vanhemman katsojan suuttuneen, kun hän oli tarjonnut myös täysrahan, eikä ollut saanutkaan mökkiä. Tämä osoittaa sen, että muutkin odottavat pyynnin olevan se, millä kauppa menee läpi.

Pohdin myöhemmin, mahtaako sama koskea myös ”normitalokauppaa”? Onko tämä siis nykyinen meininki? Eli jos esimerkiksi hintapyyntö talosta on vaikka 450 000, se ei välttämättä pidäkään paikkaansa. Kiinnostut kohteesta, saat omasi myytyä, neuvottelet pankista lopun rahoituksen ja lyöt täysrahatarjouksen pöytään. 450 000! Myyty? Vai sanotaanko siinä vaiheessa, ettei tämä nyt menekään niin? Että odotellaan vielä, jos joku tarjoaisikin enemmän.

Tarjouskauppasysteemin ymmärrän (kohteen lähtöhinta ilmoitetaan ja siitä lähdetään tarjoamaan ylöspäin), koska se on yleensä ilmoitettu kohteen esittelykohdassa erikseen. Mutta jos jossain kohteessa on pelkkä hintapyyntö, oletan, että se on juurikin se summa, jolla kohde vaihtaa omistajaa. Ilman yllättäviä korotuksia tai niiden odotuksia.

Anyway.

Nyt meillä on paikka, joka vastaa viimeistä piirtoa myöten mun (ja mieheni) sielunmaisemaa. Paikka, jossa käydään usein myös päiväseltään. Uimassa, pelaamassa futisbiljardia, samoilemassa metsissä tai ihan vain olemassa ja rauhoittumassa.

Lupasin edellisessä pihapostauksessa laittaa kuvia meidän mökkipihasta myös, joten seuraavassa niitä. Tuttuun tapaamme haluttiin helppohoitoinen paikka, jossa ei tarvitse olla koko aikaa raapimassa rikkaruohoja. Joka paikassa on tietysti aina oma hommansa, mutta viedään pihaa jatkuvasti siihen suuntaan, että se pysyisi siistinä vähemmälläkin hoidolla. Suurin osa mökkipihasta on siis kunttaa ja kalliota. Etupiha on vielä karkealla soralla, mutta siihen on tarkoitus hankkia kivituhkaa, jolla on mukavampi kävellä. Myös paljain jaloin.