Katselin eilen Jimmy Carr-showta Netflixiltä. Hän on brittiläinen stand up-koomikko, jonka alaa on etenkin musta huumori. Vitsailu asioista, joissa ei oikeasti ole mitään vitsailtavaa.
Esityksessä oli kaikenlaista, jota ei esimerkiksi meidän maassamme voisi lavalla sanoa ilman massiivista yleisökatoa. (Ja lopullista esiintymiskieltoa joka paikkaan). Päällimmäiseksi omaan mieleeni jäi kuitenkin osio, jossa hän vertaili asioita ennen ja nyt. Ollaan hänen kanssaan lähes ikätovereita, joten katsaus oli huvittavan lisäksi myös nostalginen. Seuraavassa onkin asioita, joista hän puhui sekä muutama muu juttu, jotka tulvahtivat mieleeni kaiken sen keskellä.
Some
Someen kuvataan kaikenlaista. Jos 1980-luvulla olisi ottanut valokuvan aamiaisestaan (tai itsestään poseeraamassa sängyllä alusvaatteissa) ja esitellyt sitä tapaamilleen ihmisille, olisi äkkiä saanut tosi erikoisen leiman.
Ennen kamerassa oli filmi, jossa oli 24 kuvaa. Juhlissa ja matkoilla oli valittava hetket, joita ikuistettiin. Kännykällä taas napsitaan kuvia ihan koko ajan ja mistä vain. Samasta kukasta 150 kuvaa eri kulmista.
Kätevää ja antaa paljon mahdollisuuksia, mutta tuleeko noita kuvia katseltua samalla tavalla kuin paperikuvia ennen? Jäävätkö ne samanlaisiksi muistoiksi vai onko taika vain kuvaushetkessä ja siinä, kun otos jaetaan muun maailman kanssa Instagramissa?
Olen huolissani seurannut ihmisjoukkoja, jotka katselevat jotain ainutlaatuista esitystä. Suurin osa seuraa tapahtumia ruudulta, koska he kuvaavat samalla kaiken. Eikö jotain jää silloin näkemättä? Tuntematta? Kokematta? Ehkä olen erilainen, mutta en itse pysty vaikuttumaan vaikkapa konsertista, jos sitä olisi pakko kuvata koko ajan. Ja silloinhan koko ajatus elämyksestä katoaa. Vai mitä?
Leffat
Jos ennen suoratoistopalveluita halusi katsoa leffan, joutui jalkautumaan videovuokraamoon. Liikkeissä oli hyllykaupalla filmejä, joiden joukosta valittiin tarkkaan se, mihin rahat sijoitettiin. Samalla ostettiin pussi irtokarkkeja, mentiin kotiin ja leffahetki oli valmis.
Uutuuselokuvia joutui välillä jonottamaan, sillä ne menivät hyllystä nopeasti.
Telkkari
Kun ennen halusi vaihtaa kanavaa, joutui nousemaan sohvalta, kävelemään television luokse ja vaihtamaan kanavan sieltä. Sama oli äänenvoimakkuuden kanssa. Tosin asiaa helpotti se, että kanavia oli omassakin lapsuudessani vain kolme ja ohjelmat loppuivat jo ennen puoltayötä. Katsottavaa ei siis ollut paljon, joten ihmiset keskittyivät tekemään muita asioita.
Deittailu
Meillä ei ollut Tinderiä tai muuta vastaavaa sovellusta. Me lähdettiin kaupungille tai kylälle ja ihan tavattiin toisiamme! Sieltä joukosta sitten löytyi omakin kultani, jonka swaippasin tanssilattialla heti oikealle 😉
Jos taas oli ujompi tai ei ollut aikaa tai mahdollisuutta käydä bileissä, saattoi meidänkin nuoruudessamme tehdä ihan kirjallisen treffi-ilmoituksen. Oikeita palstoja löytyi joistakin aikakauslehdistä tai sanomalehtien ilmoitusriveiltä.
Ilmoituksia oli kyllä joskus hauska lueskella aamupalan äärellä, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Ne olivat suunnilleen tällaisia: ”Hei sinä savuton, alkoton, huumtaj, mies. Tykkäät koirista ja liikunnasta. Täällä kesk.ik. huumtaj. nainen kaipaa seuraa. Kuva plussaa.”
Puhelin
Huushollin ainoa puhelin seisoi eteisen nurkassa. Siinä sitten istuttiin, pyöriteltiin puhelimen johtoa sormen ympärille ja puhuttiin julkisesti kaikki salaisemmatkin asiat. (Ja muut esittivät täydellisesti, etteivät kuulleet mitään).
Jos matkalla tarvitsi puhelinta, saattoi löytää jostain ehjän puhelinkopin. Lasikuutio, jonka sisällä oli kolikolla toimiva puhelin sekä puhelinluettelo, jossa oli suurinpiirtein jokaisen kansalaisen nimi, osoite ja numero. (Ja josta oli aina revitty sivuja irti, jonne oli piirretty kirkkoveneitä tai kirjoitettu tyhmiä juttuja seuraaville).
Renkaat
Liikkuminen vähenee koko ajan. Olen seurannut huolestuneena sähköpotkulautojen esiinmarssia kaupungeissa. Ne ovat ihan oikeasti paitsi vaarallisia, myös täysin tarpeettomia. Olemme selvinneet ennenkin autolla, joukkoliikenteellä, kävelemällä tai pyöräilemällä. Jos tuskaillaan sitä, että ihmiset eivät liiku tarpeeksi, on varsinainen aivopieru vähentää sähköpotkulaudoilla vielä ”pakollista” kävelyäkin.
Tutkijoiden mukaan ihminen ei ole niin kauheasti muuttunut luolamiesajoista.
Maailma sen sijaan on.
Ihminen ei pysy kehityksen perässä ja se aiheuttaa jatkuvaa huonoa oloa.
Mitä jos kokeilisit tänä viikonloppuna entisajan elämää? Ja kertoisit muillekin miltä se tuntui. Haastaisit toisia mukaan.
Siinä puhelin laitetaan rengin asemaan ja vastataan vain puheluihin (tai kiireellisiin viesteihin). Some on suljettuna koko ajan. Itse asiassa koko laitteen voi laittaa nurkkaan ja jättää siihen.
Telkkarissa on vain muutama kanava, joiden tarjonnalla tullaan toimeen.
Sitten vaan käytetään aika kaikkeen siihen, minkä teknologia normaalisti estää. Kuten yhdessäoloon, ruoan laittamiseen, leipomiseen, puutarhatöihin, lenkkeilyyn, lautapeleihin, lukemiseen jne.
Ajattele. Vain yksi viikonloppu.
Eläisit omaa elämääsi kaikilla aisteilla sen sijaan, että katselet ruudulta kuinka toiset elävät.
Rakkaudella, Emppu
P ja S.
Tässä vielä osuva video, joka saattaa näkyä vain Instatunnuksilla. (Kokeile silti). Kannattaa katsoa, sillä se kiteyttää pieneen hetkeen ihan kaiken edellä mainitun.
Kovin ovat tutun tuntuisia nuo nostalgiset muistot ja täsmäävät hyvin omiin muistoihini.
Tosin sillä pienellä erotuksella ainakin tuohon deittailuun, että tuplavasenjalkaisena en swaipannut omaa vaimoani tanssilattialla. Sen sijaan sitä yhtä ja samaa kaupunkikorttelia autolla kiertäessäni uskaltauduin pyytämään yhtä porttikongissa seissyttä nättiä tyttöä kyytiini ja siitä alkoi jo vuosikymmeniä kestänyt yhteinen taival.
Tänä päivänä tuo täysin vieraan kyytiin lähteminen noin vain ei todellakaan olisi suositeltavaa, mutta silloin kauan sitten kaikki oli niin erilaista!
-Vaari-
Ihana muisto kerrassaan ❤️
Muistan itsekin hyvin tuollaiset kortteliajelut pitkin ja poikin Lahden kaupunkia viikonloppuilloissa. Melkein joka autossa soi eri musa ja tunnelma oli katossa.
Voi niitä aikoja 🥰🤩
-Erja-