Tällainen tuli eilen Instaan (otin näyttökuvan). Kyseessä on ihka ensimmäinen näkemäni kuvituskuva Joku Muun tarinasta. Se toi hyvän mielen tullessaan ja ilahdutti pitkin päivää.
Kun katselen näitä Annen (Muhonen) piirtämiä kuvia, löydän niistä kerta kerralta jotain uutta. Hän on ihanien yksityiskohtien mestari. Ja voi elämä tuota hienoa värien käyttöä! Juuri tuollaista väriloistoa lastenkirjoissa kuuluu ollakin.
En ollut ennen sitä ajatellutkaan, mutta nyt matkan varrella huomasin, kuinka tarkkaan kuvittajan täytyykään teksti lukea, jotta kuvitus täsmää. Kaikki pienet nyanssit pitää poimia tarinan joukosta, jotta saa tekstiä vastaavan kokonaisuuden. Ja esittää kysymyksiä vähänkin mietityttävästä kohdasta. Esimerkiksi Joku Muun kohdalla joidenkin tavaroiden koosta.
Olen taas kummastellut sitä, kuinka samalla aallolla ollaan heti oltu Annen kanssa. Tuntuu, että hän lukee ajatukseni ja tekee taianomaisesti juuri oikeanlaisia kuvia. Enkä suotta ylistä hänen töitään, kannattaa tutustua myös Annen tekemiin sarjiksiin ja säeromaaneihin.
Laitan tuohon kuvan jälkeen vielä pari pientä otetta pian ilmestyvästä Joku Muusta.
Kivaa torstaita joka tupaan!
-Erja-
”Psst. Sinä.
Niin. Juuri sinä. Tule lähemmäksi. Minulla on kysyttävää.
Tiedätkö sinä, kuka on ”joku muu”?
Tarkoitan nyt tuota mystistä hahmoa, joka tekee puolestamme kaikkein tylsimmätkin tehtävät. Kuten ratkoo matematiikan yhtälöt, kiikuttaa likaiset astiat tiskikoneeseen ja järjestelee lattialle levitetyt palikat takaisin laatikkoon. Tämä ”joku muu” tuntuu myös tietävän kaikista maailman asioista enemmän kuin viisainkaan tietokone ja näyttää olevan syyllinen useimpiin typeriin kolttosiin. Mutta mikä hän oikeastaan on?
Varvikon parvisarvihirviö? Periferialainen nenäkarvanyystäjä? Jäätävä lumimies? Vai kulmikas noppaeläin, kenties?
Useimmat meistä tuntuvat tietävän ”joku muun”, sillä hänestä puhuvat lähes kaikki. Silti kukaan ei ole koskaan nähnyt hänestä vilaustakaan. Miten siis voimme olla varmoja siitä, että hän on todellinen?
Mietitäänpä todisteita.
****
Joku Muu pujotti siivoushansikkaat käsiinsä ja käveli päättäväisesti peremmälle huoneeseen. Mikä kaaos siellä vallitsikaan! Sänky oli petaamatta, lelut lojuivat ympäri lattiaa ja vaatteet oli heitetty surullisen näköiseksi kasaksi huoneen nurkkaan. Tavaroiden omistaja, ekaluokkalainen Heidi, istui olohuoneen sohvalla ja tuijotti seinän kokoiselta televisioruudulta lastenohjelmia.
Joku Muu noukki ripeästi roskat lattialta, viikkasi vaatteet lipaston laatikkoon sieviksi pinoiksi ja etsi leluille kaapista ikiomat paikat. Lattiassa oli pinttynyt mansikkahillotahra, jonka hän harjasi mukanaan kulkevalla hammasharjalla olemattomiin. Lopuksi hän petasi sängyn ja lajitteli kaikki hyllyssä olevat kirjat aakkosjärjestykseen.
Joku Muu oli jo lähdössä, kun ohimenevä tuulahdus pysäytti hänet kynnykselle. Hän nosti nenäänsä ja nuuhkaisi ilmaa.
”Mistä tuo lemu tulee?” hän kummasteli. ”Kyseessä täytyy olla jotain äärimmäisen ällöttävää. Kuin hikinen napakissa söisi mädäntynyttä hapansilakkaa sukkapyykkikorissa.”
(Joku Muu 03/25, Erja Pyhältö-Seppälä)