Puhutaan taas hetki lasten (ja miksei aikuistenkin) lukemisesta. Lukutaidon jatkuva rapistuminen on saanut menneinä vuosina paljon palstatilaa. On mietitty miksi ei lueta. On ideoitu miten luettaisiin lisää. Ja nyt viimein (viimein!!) todellinen huoli kännykän vaikutuksesta sekä lukutaidon että keskittymiskyvyn hapertumiseen on alkanut globaalisti nostaa päätään.
Kirjakeidas
Lukeminen itsessään koetaan useimmiten tylsäksi ja hitaaksi ajanvietteeksi, eikä tämä liian yleinen mielipide houkuttele montaakaan lasta tarttumaan kirjoihin oma-aloitteisesti. Emme voi myöskään unohtaa jo mainitun puhelimen kutsua, joka on useimpien aikuistenkin mielestä paljon houkuttelevampi kuin hidastempoinen lukeminen.
Aivot kuitenkin rakastavat rauhallista tahtia. Niiden kapasiteetti ei ole muuttunut luolamiesajoista niin paljoa, että ne kestäisivät vaurioitta tämän päivän menon. Aivot kärsivät informaatioähkystä ja somen nopeasti vaihtuvilla, lyhyillä videoilla on suorastaan tuhoisa vaikutus keskittymiskykyyn.
Jos aivot saisivat valita, ne tarttuisivat ilman muuta kirjaan. Lukuhetki on tämän päivän todellisuudessa eläville aivoille kuin keidas autiomaassa. Raikas lepohetki, jolloin ne saavat keskittyä vain yhteen asiaan. Kuuluisa multitaskaaminen kun ei ole aivoille luontaista sen enempää kuin mahdollistakaan.
Luin kerran kirjan, jossa valaistiin tätä tapahtumaketjua. Kun ihminen tekee vaikka kolmea asiaa samaan aikaan, aivot keskittyvät todellisuudessa kerralla vain yhteen. Ne osaavat kuitenkin vaihtaa tehtävän mukaan raidetta niin salamannopeasti, ettei ihminen saumakohtaa edes huomaa ja kuvittelee näin pystyvänsä multitaskaukseen. Voi vain kuvitella kuinka huolimatonta ja tehotonta kaikki tekeminen tuollaisilla puolivaloilla onkaan.
Oodi lukutaidolle
Lukeminen ja lukutaito ovat mulle sydämen asioita. Lukeminen edustaa tietoa, juhlistaa mielikuvitusta ja lisää sanavarastoa. Se jakaa uusia näkökulmia, haastaa omaa ajattelua ja tekee siinä samalla ihmisen sisäisestä maailmasta avaramman ja rikkaamman.
Puhumattakaan lukemisen fyysisistä eduista. Rauhallinen lukuhetki ja toiseen maailmaan uppoutuminen toimivat rentoutumisen tavoin. Lukemisen hetkellä mieli ei huolehdi tulevasta tai murehdi menneitä. Ja keskittymiskykykin paranee kerta kerralta kuin itsestään.
Luin itse lapsena paljon (joku voisi sanoa lukutoukaksi) ja mulla oli aina ”työn alla” viisi-kuusi kirjaa kerralla. Luin niitä limittäin ja lomittain, mitä tarinaa nyt milloinkin huvitti jatkaa.
Samaa harrastan edelleen. Tällä hetkellä yöpöydälläni on kolme aika erityyppistä kirjaa, joita jatkan vuorotellen. Se tuo lukemiseen vaihtelevuutta ja muistikin pysyy terässä, kun kaivelee kesken jääneen tarinan edellisiä tapahtumia aivojen kätköistä.
Lapsen ”tavoitteet”
Ihan pienten lasten lukemisen kohdalla aikuisen toimilla ja asenteella on suuri vaikutus. Aikuinen ohjaa alle viisivuotiaan kirjojen äärelle ja tekee lukemisesta mieluisan tavan. Kirjastoretket, joilla kirjoja valitaan lapsen kanssa yhdessä, päivittäinen lukuhetki ja kirjakasa pöydänkulmalla toimivat hyvänä aloituksena ja tuovat kirjat osaksi ”tavallista” elämää. Siihen ihan lähelle.
Isompien lasten kohdalla omalla motivaatiolla ja lukutahdolla alkaa olla jo enemmän merkitystä. Eikä kaikista silti tule lukijoita koskaan. Ei, vaikka aikuinen kotona näyttäisikin esimerkkiä. Olen joskus aiemminkin täällä todennut, etteivät omat lapseni pidä juurikaan lukemisesta, vaikka itse rakastan kirjoja ja luin heille vauvasta saakka joka päivä suunnilleen nelosluokalle asti.
Olen kirjoittanut aiemmin aiheesta miksi-näkökulmasta. Miksi lapset ja nuoret eivät lue. Tällä kertaa lähestyin kysymystä toisesta suunnasta. Mitä lapsi hakee lukemisesta? Mitä hän siitä saa?
No. Äkkiseltään sanottuna – tarinan. Sadun. Viihdykettä. Hauskan, nokkelan, jännittävän tai itkettävänkin seikkailun, joka imaisee hetkeksi mukaansa.
Jokainen meistä rakastaa hyviä tarinoita. Ne eivät aina edes tule kirjoista, vaan niitä luetaan lehdistä, katsotaan telkkarista, nähdään somessa tai kierrätetään juoruina suusta suuhun. Mutta silti. Jokainen rakastaa hyviä tarinoita ja se on lukemisenkin perimmäinen tarkoitus.
Toinen mitä lapsi lukemisesta usein hakee, on yhteinen hetki. Aikuisen jakamaton aika. Mikä onkaan ihanampaa kuin sulkea silmät ja antaa toisen äänen maalata eteen tarina, hahmot ja maisemat. Katsella yhdessä kuvia. Nauraa, liikuttua ja tuntea erilaisia tekstin herättämiä tunteita turvallisessa seurassa. Jutella ehkä jälkeenpäin kylki kyljessä sadun herättämistä ajatuksista.
Ja vielä se yksi tavoite. Joskus lapsi haluaa vain oppia lukemaan. Hänellä saattaa olla sama tavoite kuin itselläni viisivuotiaana: lukea silloin, kun haluaa. On tylsää odotella aina sitä, että joku ehtii lukea sadun.
Tuolloin moottorina on niin vahva motivaatio, että se ylittää kaikki esteet. Lapsi harjoittelee, harjoittelee ja harjoittelee. Ja kun lukutaito viimein aukeaa, se avaa rajattoman tiedon ja mielikuvituksen valtaväylän, jota aikuisen kannattaa vaalia kannustamalla kirjoihin.
Tarinan opetus
Somessa on aika ajoin nostettu näkyville tarinoiden opetukset. Pitääkö hyvässä kirjassa olla aina opetus?
Jos ajatellaan asiaa esittämäni kysymyksen kannalta, vastaus on ilmeinen ei. En jaksa uskoa, että lapsi hakee satuhetkestä opetusta. Itse en ainakaan sellaista lapsuudessa etsinyt tai edes osannut odottaa. Mulle tärkeintä olivat hyvä tarina ja iskevät hahmot, jotka veivät mennessään niin, etten aina edes heti kuullut, jos mulle puhuttiin jotain.
Lukuhetkestä ei pidä tehdä pelkkää oppituntia tai oppimista, joskin tarkkaan katsottuna jokaisesta tarinasta varmasti jokin opetus löytyy. Omissa saduissanikin varmasti opetuksia on, vaikken niitä kirjoittaessani erityisesti tavoittelekaan. Kirjoitan sillä ajatuksella, että tärkeintä on hauska ja mielikuvituksekas kertomus, joka nostaa hetkeksi mielen liitelemään johonkin kauas. Kun nauran ja hihittelen koneen äärellä, tiedän olevani oikealla polulla.
Lukutoukat
Olen kautta aikain kiinnittänyt huomion tapaan, jolla paljon lukevista yleensä puhutaan. Lukutoukat. Hikarit. Älyköt. Besserwisserit. Tietoviisaat.
Sanoissa (tai tavassa, jolla ne yleensä sanotaan) on aikamoisen negatiivinen pohjavire, joka saattaa kummuta osin kateudesta. Onhan tieto kautta historian merkinnyt valtaa ja saattanut vähemmän tietävän alisteiseen asemaan. Näin 2020-luvulla olisi jo ehkä aika luopua tästä hikarivaihteesta ja antaa lukemiselle se arvo, joka sille kuuluu. On tylsää, jos lapsi joutuu ”piilottelemaan” kaveripiirissä lukemistaan siksi, että älykkö- ja lukutoukkaleimaa on noloa kantaa.
Lukutaito on viimeistään koulujen avulla jokaisen saatavilla.
Kirjastojen kautta kirjat ovat jokaisen saatavilla.
Loppu riippuu useimmiten vain siitä, mitä teemme noilla mahdollisuuksilla.
Aurinkoista viikonloppua toivottaen, Erja