Pikkuhiljaa alkaa hermo-niminen paikka kiristää. Piti katsoa lasten kanssa Zalandon sivuilta lenkkarit molemmille. Yllätys yllätys, nettiyhteys ei pelaa. Oon nyt viimeisen puoli tuntia juossut teknisen tilan ja kahden läppärin väliä. Painellut nappeja sieltä täältä ja yhdistänyt kaikkea mahdollista uudelleen.
Palaan taas uuden kierroksen jälkeen työpöydän ääreen istumaan, katson ilmeetöntä ruutuvihollistani silmiin, näpytän hiirellä morsetustahtia ja kiroan ääneen. Prrrkleen tekniikka, vihaan sitä!!! Vihaan!!!
Tämä sama siunaus iskee yleensä päälle, kun alan kirjoittaa tänne. Huonommassa tapauksessa olen kirjoittanut jo puoli tekstiä, kun äkisti tulee ilmoitus, että verkkoyhteys on poikki ja kaikki tallentamaton menetetään. Sitten käykin ilmi, että vaikka tallennan nykyään (vahingosta viisastuneena) kahden lauseen välein, ei sekään ole välttämättä riittänyt. Do that again, dear. And again. And again… Toisinaan osaan sepustukseni jo ulkoa, kun vihdoin saan sen julkaisuun saakka. Ei sitä turhaan kehuta kertausta opintojen äitinä.
Jossain pilvessähän ne on
Arvatkaa kahdesti, kuinka paljon nappasi ääreishermoston kohdalla sillä kertaa, kun muutama vuosi takaperin luotin miehelleni tehtäväksi siirtää mun valokuvat luurista pilveen. Itselläni ei ollut tuolloin mitään tajua siitä, kuinka kyseinen systeemi edes toimii.
Oltiin talvilomalla Vuokatissa, kun huomasin yhtäkkiä, etten pysty ottamaan enää yhtäkään kuvaa tallennustilan juostessa jo äärirajoilla. Harmittelin sitä siinä ääneen, kun rakkaani sanoi, että siirretään vanhat kuvat pilveen, niin saat lisää tilaa. Hän kertoi tehneensä saman omille kuvilleen juuri ennen lomalle lähtöä.
No, mietin siinä hetken ennen kuin suostuin, koska mulla oli tallessa puhelimessa kolmen vuoden kuvat. About kaikki meidän kuopuksen vauva-ajan jutut sekä lasten synttärit. Niin ja matka Kolmårdeniin sekä mieheni ja omat nelikymppiset. Ja kaikkea muutakin ihanaa, muistoja herättävää tunnelmakuvaa.
Ensin näytti siltä, että kaikki oli ok ja kuvat olivat siirtyneet pilveen. Varmistin asian vielä tietokoneella, ennen kuin tyhjensin kuvat puhelimestani. Siellä olivat.
Kun aloin selailla siirrettyjä kuvia parin viikon päästä, kauhu kouraisi vatsanpohjaani, kun en löytänytkään niitä enää mistään. Pari muutakin ihmistä koitti etsiskellä niitä, mutta turhaan.
Itkin kovan onnen otoksiani muutaman kerran myöhemminkin, koska tuntui vahvasti siltä, että kuvien mukana hävisi suuri pala muistoja. Minä olen meillä vielä yleensä se kuvaaja, joka napsin kaikki lastenkin tärkeät tapahtumat puhelimelle. Miehen luurista ei siis paljoa samojen paikkojen otoksia löydy. Mutta c’est la vie, ei voi enää mitään. Kyllä sekin harmitus meni aikanaan ohi.
Tätä nykyä koitan tyhjentää puhelimen kerran vuodessa ja mulla on se varmuuskopiointijuttukin tällä kertaa ihan satavarmasti päällä. Tiedä sitten mitä hyötyä siitä on…
En ymmärrä siis tekniikan päälle yhtään mitään. Enkä niiden termien. Saatan käytellä sillä saralla aivan väärää sanastoa. Tarvitsisin itseasiassa kotiin istumaan 24/7 vakituisen it-tukihenkilön, joka saisi pelastaa aina mut nettisomeverkkomaailman solmuista, ennen kuin saan taiottua niistä olemattomilla taidoillani katastrofeja.
(Ja vielä tämän yksilön eräs tekniikkaan liittyvä huippuominaisuus. Kun saan jonkin uuden laitteen, en yleensä malta lukea siitä edes käyttöohjeita, vaan painelen kuin aamusumuun, tuurilla).
Nyt lähden taas vemputtamaan sitä hemmetin wifinappia tekniseen tilaan. Tai ehkä meen sittenkin jäätelölle.
Ihanaa alkavaa viikkoa murut❣
Emppu
