Ennen kuin aloin itse kirjoittaa, mietin, lukeeko kirjailija koskaan omia teoksiaan? No, nyt tiedän. Lukee. Ainakin itse teen niin.
Kun kirjoittaa kirjaa, tulee prosessin aikana luettua käsis läpi varmaan satoja kertoja. Tarinan muistaa ulkoa etu- ja takaperin ja lopulta se alkaa puuduttaa. Ei näe enää metsää puilta ja hyväkin teksti alkaa näyttäytyä sellaisena, ettei sitä kehtaa koskaan julkaistakaan.
Kun kirja ilmestyy, sitä ihailee ensin viikkotolkulla ja etsii silmä tarkkana piiloon jääneitä virheitä. Sitten opus alkaa jäädä syrjään ja saa lopulta väistyä hyllyyn uusien projektien tieltä. Tulokasta ei tee mieli edes avata, koska sen tuntee jo läpikotaisin, koska on omistanut elämänsä sille suunnilleen vuoden päivät. Usein enemmänkin.
Mutta aika, tuo mahdoton veijari alkaa kulua.
Ja kulua.
Kunnes käy niin, kuten eilen illalla mulle. Laskin Joku Muu-kirjoja Kirjafestareita varten ja yhtäkkiä teksti alkoikin kutsua uudelleen.
Tottakai vastasin rakkaan menninkäiseni kutsuun, istuin alas, avasin kirjan ja aloin kuunnella, mitä hänellä oli asiaa.
Tiedättekö minkä fiilisreissun sain kokea niillä sivuilla!
Muistelin tarinan syntyä. Ihastelin Anne Muhosen piirtämiä kuvia. Nauroin Joku Muun ”ilo esittäytyä, kättä päivää ja saanko luvan”-tervehdyksiä. Ja liikutuin viimeisellä aukeamalla (jota kirjoittaessa kävi ihan samoin).
Monen kuukauden tauon jälkeen omakin kirja on kuin uusi tuttavuus. Siihen saa ihan eri näkökulman, kun ei muista kaikkea sanasta sanaan. Ja toisinaan jopa yllättyy!
Seuraavaksi taidan mennä vielä vuoden taaksepäin ja napata luettavaksi vuonna 2023 ilmestyneen Homma hanskassa-esikoiseni. Tuon kirjan trion kanssa olen tehnyt hommia nyt vuoden päivät ja ensi vuonna saatan saada uuden seikkailun jo teillekin luettavaksi! Työ sen eteen on ainakin jo hyvässä vauhdissa.
Suloista loppuviikkoa ihanat!
Halauksin, Erja