Seuraava ilmiö on tuttua mm. urheilun puolella, mutta myös muualla yhteiskunnassa.
Kun menestyy, kaikki haluavat olla kavereita. Kertoa tuntevansa ja päästä lähipiiriin. Sillä kuka tietää – osa loistosta saattaa tarttua vaikka muihinkin.
Jos menestyjä sitten tekee pienenkin virheen, jonka yleinen mielipide tuomitsee jyrkästi, hän saa häpeän polttomerkin, jonka kantajaa kaikki välttelevät. Kukaan ei halua enää tuntea, eikä hehkutettuja saavutuksia ole enää olemassa. Menestysjunaan kiivenneet pelkäävät häpeänkin tarttuvan ja kääntävät selkänsä.
Menestyjä jää yksin. Armottoman, julkisen silmän alle. Kova paikka kenelle tahansa, mutta luultavasti vielä kovempi hänelle, joka on tottunut kulkemaan toisten arvostuksen aallonharjalla.
Toisinaan tuo yksinäisyys, yleisen mielipiteen armottomuus ja ihmiskunnan pitkä muisti saattavat käydä ihmiselle ylitsepääsemättömäksi. Hän ei näe suljettujen ovien ohi lainkaan tulevaisuutta, vaan ajautuu kujalle, josta ei ole enää paluuta.
Pyörittelin näitä ajatuksia, kun luin Lori Nelson Spielmanin romaanin Kivi sydämeltä. Siellä kuvataan kyseisen kaltainen tilanne niin elävästi, että tuskan ja ahdistuksen tuntee melkein itsekin.
Kirja kertoo Hannah Farrista, joka on toimittaja ja suositun talkshown juontaja. Eräänä päivänä hän lukee lehdestä entisen koulukiusaajansa Fiona Knowlesin kirjoittaneen kirjan katumuskivistä. Kiviparista, joka lähetetään ihmiselle, jolta haluaa pyytää jotain anteeksi.
Uraansa edistääkseen Hannah tarttuu kivipariin, jonka on itse saanut Fionalta jo kaksi vuotta aiemmin. Hänen täytyy vain lähettää yksi kivi takaisin anteeksiannon merkiksi ja laittaa yksi kivi eteenpäin jollekin, jolta haluaa itse pyytää anteeksiantoa. Tuo katumuskehä sopisi aiheeksi televisio-ohjelmaan.
Kivillä ja niiden mukana paljastuvilla salaisuuksilla on kuitenkin arvaamattomia seurauksia. Hannahin elämässä lähtee vyörymään kunnon lumipalloefekti, jossa hän huomaa, että jokaisella valinnalla ja teolla on aina jonkinlaiset seurauksensa. Toisinaan sellaiset, jotka tuhoavat toisten elämiä.
Viimeisen sivun suljettuani jäin miettimään, kuinka kätevä systeemi tuollaiset katumuskivet olisivatkaan.
Toista loukanneen ihmisen on usein vaikea ottaa asia puheeksi loukatun kanssa. Se tuttu ylpeys näet. Kukaan ei halua nöyristellä ja pyytää anteeksi. Mitä, jos toinen ei halua ottaa asiaa edes kuuleviin korviinsa? Siinähän pian nolaa itsensä.
Niin.
Miten helppoa olisikaan vain lähettää pieni kivi viestin kera ja jos anteeksipyyntö hyväksytään, saada kivi takaisin. Tieto käsitellystä asiasta helpottaisi molempien elämää ja ensimmäinen kohtaaminen saattaisi olla jännitteettömämpi. (Eikä nolauksestakaan olisi vaaraa).
Lämmin lukusuositus!
❤, Erja