Syyskuu se sitten saapui vankoin askelin paikalle. Esimakua tulevasta harmaudesta on tarjoiltu koko viikonloppu taivaan täydeltä ja tämä maanantaiaamu jatkoi samaa sarjaa kaatosateella.
Monelle lyhenevä valoisa aika on suorastaan ahdistava jo ajatuksen tasolla. Itse olen aina tykännyt kaamosajasta (hämärä ja tunnelma), mutta pari vuotta sitten koin ekaa kertaa tammikuun puolella kunnon alakuloa siitä, että pimeä laskeutui jo kolmelta päivällä. Silloin osasin samaistua edes hetken ihmisiin, jotka kärsivät tuosta valonpuutteesta monia kuukausia.
Omalla kohdallani kaamoskaruselli pyörii jokseenkin näin.
Syys- ja lokakuu menevät harjoitellessa uuden lukuvuoden ja aikataulujen askelkuvioita. Rumba alkaa sujua samaan tahtiin syyslomaan mennessä, jonka jälkeen on Halloween kaikkine oheisjuttuineen.
Yleensä lokakuulla alan jo kaivata pieniä yöpakkasia ja katselen toiveikkaana taivaalle, josko ensilumi sieltä jo sataisi. Virittelen valoja kaikkialle. Pimeys ei vielä tunnu pimeältä, vaan pelkästään tunnelmalliselta hämärältä.
Marraskuu on mielestäni joulukuun, jos ei ihan isoäiti, niin ainakin setä. Koko marraskuu menee talvenodotuksen uutuudenhuumassa. Sitä ihastelee ensimmäisiä pikkupakkasia ja hurmioituu, kun avaa aamulla verhot ja ohut jääriite on muodostanut yön aikana runollisia kuvia ikkunoihin.
Tuossa kohtaa ei vielä närästä yhtään painella jääraappa kädessä autolle, kiskaista se pari kertaa ikkunan yli ja lähteä menoihinsa. Ja kun ensilumi viimein sataa, sitä katselee yhtä haltioituneena, kuin lapsuudessakin.
Entä joulukuu sitten.
Oli joulufani tai ei – se liitää. Ollaan uudenvuodenehtoossa ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Kinokset eivät hätyyttele vielä kainaloita ja pakkanenkin on pikku haukkaisu nenänpäässä. Kaamoksen ote ei vielä purista, vaan lipsuu pahasti jouluvalojen loisteessa.
Mutta sitten.
Kun hiivitään tammikuuhun, peitto laskeutuu silmille samantien. Jouluvalotkaan eivät halkaise sitä pimeyttä, joka jatkuu.
Ja jatkuu.
Ja jatkuu…
… ja vielä vaan.
Pakkanen pudottaa ripsetkin silmistä ja autoa saa lämmitellä vartin ennen kuin se yskähtää edes kerran.
Kun avaa aamulla verhot, on pimeää. Kun laittaa ne illalla kiinni, on pimeää. Siinä välissä on vielä hitusen pimeämpää. Tammikuussa ei ole odotettavissa mitään mukavaa juhlapäivääkään, joka taittaisi sen mustuuden jotenkin. Ainoa on loppiainen ja sekin tarkoittaa jonkin kivan loppua.
Niin.
Tammikuu on vuoden maanantai. Sen yli voitaisiin hypätä suoraan helmikuuhun, joka tarjoaa jo jotain viihdettäkin ystävänpäivän ja laskiaisen muodossa. Sekä pari minuuttia pidempään valoista aikaa.
Mutta.
Ihminen on kuitenkin aika mato sopeutumaan. Ajattelin listata lopuksi muutaman oman keinoni kääntää kaamos ja sen pimeys plussan puolelle.
Edes pienesti.
Valot
Kaamosvalot. Kausivalot. Jouluvalot. Miksi kukakin niitä sanoo. Meillä on pihan huvimajassa valot ympäri vuoden ja kirsikkapuussakin aurinkokennoilla toimivat lyhdyt, mutta syksyn ehtiessä pidemmälle niitä lisäillään sinne tänne. (Ei kuitenkaan niin paljoa, että verkkokalvoja särkee pihalle mennessä).
Ilot
Koetan varata jokaiseen viikkoon useamman asian, josta nautin.
Mun päivääni piristää kummasti se, jos on jotain mukavaa odotettavaa (vaikka myöhemminkin viikolla). Se voi olla jotain isompaa, kuten leffa tai teatteri. Tai jotain pienempää, kuten leivontahetki tai reissu kirjastoon. Mikä vain, mistä pitää ja mikä tuottaa itselle oikeasti iloa.
Myös ”hetiparannus” on hyvä keino tehdä ankeasta hetkestä hieman parempi.
Mieti, mikä tekisi juuri nyt, juuri tällä hetkellä, olon mukavammaksi? Lämmin viltti? Kuppi kahvia tai teetä? Lukuhetki tai pieni ulkoilu? Lisäämällä tuollaisia pieniä heti-hetkiä arkeen, saa mielelleen lisää hyvinvointia. (Ja vahva mieli on voimakkaampi monissa myrskyissä).
Uni
Tämä on yksi lempiaiheeni, josta olen kirjoitellut täälläkin useamman kerran. Mulla on paljon kokemusta katkonaisista unista ja nukkumattomista öistä, mutta myös niistä, kun kaikki luistaa kuin rasvainen käsi ovenkahvalla.
Hyvin nukutun yön jälkeen maailma on oikeasti paikallaan. Vaikka ei olisi. Uni on elintärkeää, vaikka sitä nykyään laiminlyödäänkin pahoin muun elämän vuoksi.
En ole edelleenkään mikään unen sankari, mutta yritän parantaa koko ajan. Pari kertaa olen onnistunut nukkumaan viikon verran hyviä öitä ja sitten taas repsahtanut vanhaan valvomiseen ja epäsäännölliseen rytmiin.
Unen asiantuntijat kehottavat noudattamaan suht samaa unirytmiä niin arkena kuin lomallakin. Keho oppii rytmin nopeasti ja osaa herätä sekä väsähtää samoilla kellonlyömillä. (Ja tämä on totta. Kokeilin keväällä ja systeemi alkoi kohdallani toimia ihan muutamassa päivässä).
Kaikkein muistiinpainuvin esimerkki tuosta kehomuistista oli, kun meidän esikoinen heräsi taaperona joka yö kello kolme ja ryömi meidän väliin nukkumaan. Tuon hetken mukaan olisi voinut tarkastaa kellonsa, niin täsmällinen hän oli.
Kun hän oli jo aikoja sitten päättänyt tuon yövaelluksensa, heräsin minä vielä vuoden verran joka yö kolmelta, saamatta heti unta. Niin tottunut siihen rytmiin olin. Kyllä keho siis oppii. (Ja sen muisti tuntuu olevan pitkä).
Ulkoilma
Nyt voi nauttia luonnon väreistä. Ihanan raikkaasta ilmasta kesähelteiden jälkeen. Sateen rentouttavasta kohinasta. Pisaroiden kopsahtelusta pehmeälle kangaspolulle.
Syksy kaikilla aisteilla
Vähävaatteisen kesän jälkeen on ihanaa kietoutua neuletakin lämpöön. Etsiä pörrösukat jalkaan. Hurmioitua kynttilöistä pimeyden keskellä. (Ja saunassa. Venetsialaislyhty hämärässä pesuhuoneessa tuo satumaisen tunnelman).
Omena-kanelipiirakka tuoksuu ihanan syksyiseltä. Ja sen kanssa kuppi kahvia tai jotain ihanaa maustettua teetä. Puhumattakaan sateenjälkeisen luonnon tuoksusta.
Oikein hyvää alkanutta viikkoa ja kaunista syyskuuta!
-Emppu-