Pakko nyt kirjoittaa eräästä asiasta, joka mietityttää… ja osin ärsyttääkin.
Olen katsellut yhtä ohjelmaa, jossa eräs ihminen valittaa koko ajan siitä, kuinka paskaa on olla tunnettu. En mainitse ohjelmaa enkä henkilön nimeä, sillä tarkoitukseni ei ole parjata ketään.
Kun ihminen lähtee alalle, jossa julkisuus on enemmän kuin normi, luulee hänen osaavan valmistautua siihen, että kasvot tunnetaan joka paikassa. Se tarkoittaa samalla myös sitä, että kaikki yksityisyys on mennyttä, halusi tai ei. Tätä olen aina jauhanut niille nuorille, jotka puhuvat haluavansa julkkiksiksi. Että sillä kolikolla on useimmiten karu varjopuoli. Suuri yleisö kun haluaa omistaa suosikkinsa kokonaan.
Jos olet vaikkapa artisti tai elokuvatähti, kuuluisuus tulee työn mukana. Pakolla. Kun sinut löydetään, kasvosi näkyvät joka paikassa, etkä voi käydä rauhassa enää edes leffassa.
On kuitenkin myös töitä, joissa kuuluisuus on itse haettua. Alusta saakka haluttua. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat esimerkiksi jotkut tubettajat ja muut sen kaltaiset somevaikuttajat, jotka tekevät juttuja pelkästään kuuluisuuden vuoksi.
”Pakkojulkisuudella” ja itse halutulla on vissi ero. Pelkästään somessa itse operoidessaan, voi vahvasti valita mitä elämästään muille jakaa. Jos lataa tilit täyteen kuvia, jotka voisi laittaa Playboyhin ja käyttää kaupungilla vaatteita, joihin on painettu oma nimi, on turha yrittää edes piilotella missään.
Omalla sometilillään on mahdollista valita myös tie, jossa korostaa oman ammattinsa juttuja ja tekee postauksia niistä. Jättäen henkilökohtaisemmat asiat niille kuuluvaan lokeroon. Tai paljastaen niistä vain tarkkaan harkitun osan.
Ymmärrän, että julkisuus voi olla raakaa. Olla jatkuvasti suurennuslasin alla ja yhteiskuvissa. Pysähdellä metrin välein tapaamaan fanilaumaansa. Se on kuitenkin osa julkkiksen työtä. Fanit ovat hänen asiakkaitaan.
Jos jotain lohduttavaa hakee, kestotähtiä ei leivota enää someaikakautena niin paljon, kuin ennen. Tänä päivänä wannabe-staroja ja mahdollisuuksia saada itsensä esille on niin paljon, että uusi naama pysyy pinnalla pari, kolme vuotta, jonka jälkeen taas uusi valloittaa areenat. Showbisnes on raakaa.
Mutta.
Itse valitun julkisuuden voi myös lopettaa. Jättäytyä pois. Jatkaa ammattiaan vähemmän näkyvästi. Kuuluisuus alkaa pikkuhiljaa hiipua. Kohta kukaan ei enää muista. Tai tunnista. Saa elää normaalia taviselämää, olematta kuvissa tai jakamatta nimmareita.
Mutta onko sekään sitten niin kivaa? Sillä osa minusta tuumii, että tämäkin alussa mainitsemani ihminen nauttii siitä, että hän saa valittaa omasta tunnettuudestaan. Peläten, etteivät muut ilman mainitsemista huomaakaan, kuinka suosittu hän on.
Halein, Emppu