Ymmärsin hyvin, kun Alexandra Ripley kirjoitti Margaret Mitchellin perikunnan pyynnöstä jatko-osan legendaariselle Tuulen viemää-kirjalle.
Tuulen viemää jäi onnettomaan loppuun, eikä yksi maailman kuuluisimmista rakkaustarinoista ansainnut sellaista päätöstä. Ripley loi Scarlettille ja Rhettille jatko-osassa lohdullisemman suhteen ja sinetöi heidän tarinansa lopulliseen pakettiin.
Agatha Christien nimen lainaaminen toisen kirjoittamiin teksteihin on kuitenkin…. hmmm… aika outoa.
Ylenpalttisena Christie-fanina suhtaudun hyvin kaksijakoisesti näihin Sophie Hannahin kirjoittamiin Poirot-tarinoihin. Agatha Christien tarinat kun eivät jääneet kesken. Ne eivät koskaan tarvinneet haamukirjoittajan avulla luotua loppua.
Ymmärtääkseni näiden tuoreiden Poirot-tarinoiden alkulähde ovat Agatha-fanit, jotka toivoivat uusia Christie-hengessä tehtyjä tarinoita. Perikunta antoi periksi ja etsi kirjoittajan, joka osaa jäljitellä Christien tyyliä.
Ja tässä sitä ollaan.
Meillä on maailmankuulu hahmo Poirot. Ja meillä on teksti, joka on kokonaan Sophie Hannahin. Christien nimi tarvitaan siis suurella kanteen, koska… (jokainen voi päättää lauseen haluamallaan tavalla).
Fanilauma on riemuissaan ja tyytyväinen. Menestyksen seurauksena Hannah on kirjoittanut Christien ”nimen alla” jo viisi kirjaa. Ties kuinka monta on vielä tulossa.
Ja tämä ärsyttää, koska…?
Christie loi oman nimensä ja maineensa uniikilla, jäljittelemättömällä tyylillään. Hän kirjoitti valtavan määrän kirjoja, joita on käännetty useille eri kielille.
Hänen ikonisen nimensä pitäisi olla vain sellaisten kirjojen kannessa, jotka hän on itse kirjoittanut.
Jotka hän on itse hyväksynyt.
Asia on sama, kuin jos Vincent Van Goghin perikunta etsisi taiteilijan, joka osaa jäljitellä Van Goghin tyyliä. Sitten hänen tekemiinsä tauluihin kirjoitettaisiin suurella reunaan Van Gogh ja alapuolelle puolet pienemmällä ”jokumuu”.
Tuntisikohan sitä silloin ostaneensa Van Goghin vai jotain ihan muuta?
Näitä miettien, Emppu