Itkupäivä

Aikanaan luulin olevani poikkeustapaus pitäessäni itkuhetkiä. Siis järjestämällä aikaa vain olla ja antaa kyynelten tulla. Mutta sitten luin laulaja Arja Korisevankin pitäneen tällaisia mielenpuhdistustuokioita, jolloin hän ihan vain itkee kaiken pois ja pääsin siitä ajatuksesta, että olisin jotenkin omituinen.

Elämässä on paljon hetkiä, jolloin pitää vain nielaista se, mitä oikeasti tahtoisi sanoa. Useita tilanteita, joissa täytyy pitää tunne sisällä, vaikka se kiehuisi korvista ulos. Nuo lausumattomat ja sisään lukitut, joskus hyvinkin voimakkaat tunteet eivät kuitenkaan lähde mihinkään. Ne jäävät kehoon ja liian pitkään kertyessään alkavat aiheuttaa mahdollisesti ihan fyysisiä oireita.

Ihmiset purkavat tuollaisia jännitteitä monin eri tavoin.

Epäterveellisimpiä ovat tietysti kaikki riippuvuutta aiheuttavat jutut (kuten alkoholi), sillä ne vievät vain ojasta allikkoon. Parempi vaihtoehto on turvautua esimerkiksi liikuntaan ja ripotella harmeja lenkkipolulle tai salille, (tosin senkin voi vetää överiksi, lue vaikka tämän postauksen lopusta).

Myös luovuus on hyvä tie purkaa ajatuksiaan. Mistä muuten syntyisivät ne kaikkein koskettavimmat ja riipivimmät laulut ja runot, jotka tuntuvat tavoittavan monen sisimmän? Ne tulevat suoraan sydämestä. Suurimmasta tuskasta, kipeimmästä kaipauksesta tai polttavimmasta rakkaudesta. Voimakkaista tunteista, jotka osataan upeasti vangita sanoiksi ja joihin meidän muiden on helppo samaistua.

Mutta.

Jos taulujen maalaus ei ole juttusi ja ulkona on aina huono sää ulkoilulle (ei ole oikeasti), kannattaa joskus kokeilla itkemistä.

Kyllä. Lähde nyt vain rohkeasti mukaan.

Ensimmäinen askel on valita hetki jolloin tiedät olevasi yksin ainakin pari tuntia. Sillä usko pois. On noloa, kun vollottaa sydämensä pohjasta ja yhtäkkiä puoliso kysyy ovelta mitä hittoa on tapahtunut. Tai postinkuljettaja keskeyttää nyyhkysessiosi soittamalla ovikelloa. (Joo. Olit saanut paketin saapumisesta ilmoituksen, mutta lahjakkaan ylimielisesti unohtanut sen). Silmät punaisina ja räkä valuen otat laatikon vastaan ja vannot tilaavasi kaiken vastedes hiljaisena toimituksena.

Seuraavalla portaalla laitat kaikkein itkettävimmän ja koskettavimman musaraidan soimaan Spotifysta. Juuri ne biisit, joita et koskaan voi kuunnella silmät kuivina. Fiilistelet. Muistelet. Ajattelet kaikkea, mikä sua on harmittanut.

Ja samalla annat tunteen tulla.

Kun on väsynyt ja oikein täynnä kaikkea sontaa, saattaa itkun voima ihan yllättää. Kun padot avautuvat, ne avautuvat alkuun ryminällä, muuttuen siitä hiljalleen pieniksi, suolaisiksi puroiksi. Lopulta ne kuivuvat kokonaan ja samalla huomaa olon keventyneen. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta muutos on selvä.

On olemassa myös kosketukseen ja hierontaan perustuva Rosen-terapia, jolla tällaisia kehoon jumiin jääneitä muistoja ja traumoja avataan. Jonkin oikein kipeän ja vaivanneen lihaksen hiljalleen rentoutuessa on moni alkanut itkeä, kun kyseiseen kohtaan lihasmuistiin jäänyt tunne on viimein vapautunut.

Itku helpottaa, vaikka hetki olisikin keinotekoinen. Kehossa olevat tunteet eivät sitä tiedä, vaan tulevat ulos, kun niille annetaan siihen aika ja mahdollisuus.

Mainitsin tuolla alussa liikuntaövereistä. Netflixllä pyörii tällä hetkellä dokkari Tavoitteena ikuinen elämä, jonka päähenkilö Bryan Johnson haluaa testata, kuinka pitkään ihminen voi elää. Hän täyttää elämänsä aamusta iltaan rutiineilla, jotka edesauttavat solujen uusiutumista ja terveenä pysymistä. Hän mm. syö monia kymmeniä pillereitä päivässä, saa pistoshoitoja, tekee mieletöntä treeniä, nukkuu saman verran joka päivä ja niin edelleen.

On tietysti helpompaa elää tuolla tavalla, kun on miljonääri. Suurimman osan ihmiskunnasta täytyy kuitenkin käydä viikkonsa ihan fyysisesti työpaikalla ja hoitaa samalla koti sekä perhe. Ei ole mahdollista laittaa kaikkea aikaa itseen. Mutta tuon tyypin elämä tuntuukin olevan jonkinlainen ihmiskoe, josta saadaan samalla tietoa vanhenemisprosessiin vaikuttamisesta.

Miksi hän tekee niin alkoi valjeta, kun hän puhui menneisyydestään. Hänellä oli elämässään niin paljon kipeitä muistoja, että hän oli halunnut lakata kokonaan ajattelemasta. Sen sijaan hän oli luonut algoritmin, joka auttaa tuossa uudessa elämäntavassa ja noudattaa nyt sitä orjallisesti.

Minun nähdäkseni hän on vain luonut itselleen päivien täytettä, joka vie kaiken ajan. Sullonut viikkonsa niin täyteen tuota aamusta iltaan suorittamista ja asioiden mittaamista, ettei tarvitse enää elää. Ei tuntea. Ei joutua enää ikinä satutetuksi.

Dokkaria katsellessa heräsi kysymys, miksi hän haluaa itselleen ikuisen elämän, jos se olisi tuollaista. Mahdollista vain siten, että joka tunti olisi ohjelmoitu pelkkään kehon optimointiin. Elämään kuuluu myös nauttiminen, enkä usko, että hän ihan kauheasti sitä kokee. Riemua toki, kun on saanut täydellisiä unisuorituksia monta viikkoa peräkkäin.

Elämä on täynnä tunteita ja ne pitää uskaltaa tuntea. Ei peittää, ei turruttaa eikä työntää taka-alalle vaan käydä läpi.

Se on vaikeaa. Se satuttaa. Se itkettää. Mutta juuri se on samalla sitä ikuista elämää. Sillä ilman tunteita, me emme olisi ihmisiä, vaan jotain ihan muuta.

❤, Erja