Meillä on kautta lasten elämän ollut tapana istua iltaisin heidän luonaan juttelemassa päivän asioista ennen nukkumaanmenoa. Toisinaan puhe kulkee kevyemmissä asioissa, joskus he taas haluavat kaataa jotain painolastia pois ennen unia. Niin tai näin, hetki on tärkeä vedenjakaja päivässä.
Toisinaan jään kuopuksen huoneeseen vielä tuokioksi istumaan, kun hän jo juoksee unijunaa kiinni. Tuossa huoneessa on nimittäin jotain taikaa. Siellä asuu tarinoita. Ja suurin osa käsikirjoitusteni aluista syntyy juuri noina hetkinä.
Homma hanskassa sai ekat lukunsa siellä hämärässä. Samoin Joku Muun idea pääpiirteineen. Kuin myös teille vielä tuntemattomat neiti Narina, Karma ja Painajainen Korvatunturilla.
No.
Muutama ilta sitten istuessani jälleen juttelemassa tuolla huoneessa, saapui tarinaflow yllättäen luokseni. Siellä hämärän ja hiljaisuuden keskellä aloin kuunnella satua, joka vain tuli jostain. Kuin olisin katsellut elokuvaa. Kun menin keittiöön, kirjoitin tuon tarinan pääpiirteissään muistiin ja seuraavana päivänä aloin työstää sitä koneelle.
Syntyi erikoinen kertomus mummosta, kiireisestä perheestä ja vanhasta sanonnasta, jonka mukaan on kaksi tapaa elää. Joko siten, ettei mikään ole ihmeellistä tai niin, että kaikki on.
Odotan innolla mitä kaikkea tuleva vuosi tuo kirjarintamalla mukanaan. Ideoita on tällä hetkellä jonoksi saakka ja yksi kirja mitä suurimmalla varmuudella tulossa taas syksyksi. (Tuttuja kavereita).
Jään nyt pienelle tauolle. Oikein ihanaa ja sydämellistä joulunaikaa sinulle ❤
Halauksin, Erja
