Etkö huomaa?

Etkö huomaa,

kuinka olen muuttunut?

Jo itseltänikin kadonnut.

Hymytön ja vaiennut,

valon katseestani hukannut.

*

En halua tuntea tuota,

naista särkyvän haurasta niin,

joka ennen ääneen nauroi

ja uskoi unelmiin.

*

Kasvot ovat hetkessä ikääntyneet,

murheet otsalle jokensa uurtaneet,

ja lapsenmieli ikuinen

siirtyi kerralla vuosiin vanhuuden.

*

Teki kohtalo sen,

mihin eivät pystyneet vuodet,

vei haaveet ja toiveet

sekä parhaimmat puolet.

Nyt peilistä katsoo enää varjo entisen,

iloisen,

suloisen,

aidon ihmisen.

*

Arvoton, turha,

pelkkä pyöreä nolla,

vaikka enemmän jotain

vielä tahtoisi olla.

Hän yrittää kyllä,

tuskaa pakoon juosta,

muttei löydä ulos

labyrintista tuosta.

*

Hän miettii kuka enää

voisi häntä rakastaa,

kun itse tuota varjoa

niin paljon inhoaa.

Eivät auta puheet,

eivät kannustavat sanat,

jäävät tyhjinä ilmaan,

kaikki lauseet lohduttavat.

***

Etkö huomaa,

kuinka olen muuttunut?

Koko maailmalta

jotenkin kadonnut.

Mikä auttaisi,

antaisi siihen taas luvan,

piirtää itsestään

hieman kauniimman kuvan?

*

(Erja Pyhältö-Seppälä)