Agatha Christien dekkarit noudattavat varsin usein samantyyppistä kaavaa. Tapahtuu rikos ja kaikki todisteet osoittavat tiettyyn suuntaan. Lopulta asioita uudenlaisesta näkökulmasta katsottuna, oikea syyllinen löytyy ja hänen henkilöllisyytensä on usein yllätys. (Christie oli varsin taitava johtamaan lukijaa harhapoluille. Ainakaan itse en ole osunut kuin kaksi kertaa oikeaan yrittäessäni selvittää tekijää).
Kun olen lukenut häneltä kaiken kirjastosta löytyneen tuotannon (lukuunottamatta Westmacott-nimen takaa kirjoitettuja opuksia), oli oikein piristävää löytää tämä esittelyssä oleva kirja, joka sisältää Christien unohduksiin jääneitä, lyhyitä tarinoita.
Kertomuksia on yhdeksän.
Mikä tekee tästä kirjasta paitsi erikoisen, myös todella kiintoisan, ovat jokaisen tarinan päätteenä olevat jälkisanat, jotka kertovat juuri tuon kertomuksen synnyn ja hieman sen historiaa. Niiden kautta pääsee tutustumaan myös tuohon kuuluisaan kirjailijaan – ikäänkuin ohuen verhon läpi.
Muutama tämän kirjan tarinoista noudatteli klassista Christie-tyyliä. Jyrkänne, Näyttelijätär, Jouluseikkailu sekä Bagdadin kirstun arvoitus olivat juoneltaan hyvin samankaltaisia, kuin suurin osa Christien kuuluisimmista kirjoista.
Sen sijaan Unen talo ja Niin kauan kuin valoa riittää, leikkivät hienosti yliluonnollisuudella. Tämä oli itselleni ennennäkemätön puoli Christiestä ja olin kyllä vaikuttunut. Hän on todellinen sanojen ja tunnelman mestari.
Christie on ymmärtääkseni kirjoittanut romanttisia tarinoita Mary Westmacott-nimen turvin. Niihin en ole ikinä tutustunut, mutta luettuani tämän kirjan kaksi romanttista tarinaa täytynee etsiä yksi Westmacott käsiini. Yksinäinen jumala ja Vanki eivät olleet siirappia (jollaista en voi sietää), vaan kertoivat ilman turhia korulauseita kahden ihmisen välisestä kemiasta.
Man-saaren kulta oli erikoinen. Se kirjoitettiin alunperin erään pienen saaren matkailunedistämistä varten. Saarelle kätkettiin aarre ja Christie kirjoitti lehdessä julkaistuun jatkotarinaan vihjeet sen löytämiseksi.
Omituista hänen dekkareihinsa tottuneelle oli se, ettei tarinassa keskitytty juuri lainkaan siinä tapahtuvan murhan selvittelyyn, vaan pääosin aarteen etsimiseen. Juttu oli ihan hauska, joskin tuntui hieman katkonaiselta, koska kaikki jatkotarinan osat oli laitettu saumattomasti yhteen lukuun. Lisäksi saaren tuntevalle kertomus avautui varmasti ihan eri tavalla, kuin ulkopuoliselle lukijalle.
Agatha Christie, Kirstun arvoitus. Laita ihmeessä korvan taakse, kun seuraavaksi suuntaat kirjastoon.
Halein, Erja