Viisi pistosta tuli. Molempiin polviin, kumpaankin peukaloon sekä toisen olkapään limapussiin. Nauroin jo kotimatkalla autossa väsymyksestä, jonka tuo määrä toi tullessaan. Ilta meni istuen ja maaten puolitokkurassa. Sekä odotellen kortisonin aiheuttamaa sähköjänisvaihetta, jolloin energiaa on kuin pienessä pitäjässä ja paikallaankin on hitusen vaikea olla. (EDIT. Se tuli yöllä kolmelta, katkaisten unet kuin seinään).
Kävin eilen siis lääkärissä. Tulehdustilanne on surkea ja ensiapuna siihen sain tuon neulanipun. Nyt pitää vielä käydä paikkauttamassa yksi hammas, sillä sekin saattaa vaikuttaa tulehduskokonaisuuteen.
Röntgenkuvat polvista ja olkapäistä ovat joulukuulla, samoin käynti jalkaterapeutilla. Kelaan täytyy täytellä kaikenlaisia kuntoutushakemuksia sekä aloittaa uusi lääke. (Kuka sanoikaan, ettei sairastaminen ole täyttä työtä? Heh.)
Tuohon päälle vielä uusiksi runnottu ruokavalio ja runsaasti lisää liikuntaa, niin toivon, että kolmen kuukauden kuluttua, kun näemme lääkärini kanssa seuraavan kerran, hänen vastaanotolleen kävelee entistä ehompi ihminen. Ihminen, joka jaksaa taas elää, eikä pelkästään ole olemassa kipujensa kanssa.
Olen voinut niin huonosti viime viikot, etten muista ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen moista vaihetta eläneeni reuman kanssa. Ja voi mihin hetkeen nämä parantavat pistokset tulivatkaan, kun täytän sunnuntaina 48 (!!!) Mietin jo hetken joutuvani makaamaan nuo juhlat läpi, kun särky oli niin kamalaa, mutta nyt on edes toivoa olla hiukan paremmassa kunnossa.
Kello on nyt 5.18. Olen parin tunnin aikana ehtinyt suunnitella tulevien päivien ruokalistaa, selata reseptejä, etsiä joululahjoja ja aloitella päässäni uusia romaaneja. Tunnin päästä viitsii jo herätä. Nyt siihenkin tuntuu olevan ikuisuus.
Oikein hyvää keskiviikkoa ihanat!
❤, Emppu