Sinä, joka mietit tänään uskallatko ottaa askelen uudelle polulle, älä suotta mieti enää. Ota se.
Sinä, joka juuri nyt epäröit tunteen ja järjen välillä, pysähdy hetkeksi kuuntelemaan kehoasi. Jos koko kroppa huutaa toisen valinnan kohdalla ei (!!!) ja toisen kohdalla olo täyttyy helpotuksella, tiedät oikean vastauksen. Kuuntele sitä. Sydämesi valinta tuntuu hyvältä varpaissa saakka.
Sinä, joka haaveilet jostakin
💚 jolle ei koskaan ole aikaa
💚 jota et ikinä saa aikaiseksi aloittaa tai
💚 jonka edessä pienennät itsesi jo valmiiksi –
sinulle minulla on lyhyt, ehkä jo entuudestaan tuttu tarina.
Tästä se lähtee.
Rakastin kirjoittamista jo lapsena. Väkersin tarinoita. Keksin loruja. Luin kasoittain kirjoja joka kuukausi. Ja ala-asteella tehtailin näytelmiä, joita esitimme luokkalaisten kanssa sekä muille luokille että toisillemme.
Jo tuolloin haaveeni oli joskus kirjoittaa oma kirja.
Tuli nuoruus ja unelma omasta firmasta, jonka jälkeen yrittäjyys veikin mukanaan kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Kun yrittäjän kiireisiin yhdistettiin lasten menot ja pari koirakansalaista, en ehtinyt kirjoittaa kunnolla edes kauppalistaa.
No. Ehtiihän tässä vielä, ajattelin rauhallisesti ja painoin kutosvaihteen silmään.
Lapset kasvoivat ja aikaa alkoi jäädä itselle aina vain enemmän. Aloin naputella työn ohella ekaa käsistä kasaan ja siitä tulikin kunnon mittainen. 360 sivua! Julkaisin sen luvuittain blogspot-sivustollani ja se saikin ihan mukavasti lukukertoja.
Sitten iski maailmaan käännekohta, joka toi käänteen myös omaan elämääni. Korona.
Mulla oli ollut pitkään kovia migreenikohtauksia. Makasin lähes puolen vuoden ajan 3-4 päivää viikosta pimeässä huoneessa, syömättä juuri mitään, koska vointi oli niin heikko. Muutaman välipäivän aikana yritin käydä ulkona (kunnon sivuhuimauksessa), syödä reilusti ja viettää aktiivista aikaa. Kunnes taas ennakko-oireet iskivät ja päänsärky vei jalat alta.
Kävin neurologilla ja sain kokeiltavaksi migreeninestopillerin. En tiedä johtuiko siitä vai kolme viikkoa aiemmin annetusta koronarokotteesta, mutta niin vain ihan yhdessä yössä elämäni alkoi murentua alta. Lihakset alkoivat pettää. Jalat eivät jaksaneet kävellä. Kädet eivät nostaa mitään. Jopa kortinpelaamisesta tuli niin kovia kramppeja selkään, käsiin ja rintalihaksiin, etten voinut tehdä oikein mitään.
Olin paniikissa. Ahdistus korvensi mieltäni yötä päivää ja vietin suurimman osan öistäni valvoen selkäkivussa ja vyötärölihasten aiheuttamassa hengenahdistuksessa. Nukuin neljän kuukauden aikana noin 2-3 tuntia yössä ja söin särkylääkettä maksimit joka ikinen päivä.
Pikkuhiljaa lihasjännitys alkoi levitä. Ensin lapaluista ylöspäin niskaan, kallonpohjaan ja kaulalle. Tämä teki nielemisestä inhottavan tuntuista, vaikka fyysisesti mitään kurkussa ei tapahtunutkaan. Väistämättä tunne vaikutti syömiseen ja aloin laihtua. Painoin pahimmillaan 47 kiloa, kun normaalipainoni oli 59. (Olen 166 senttiä pitkä). Olo oli sietämättömän heikko.
Siitä muutama kuukausi ja oireet alkoivat mennä alaraajoihin. Pohkeet alkoivat kylmetä jo pienen istumisen jälkeen. Samoin jalkapöytä. Välillä varpaat olivat ihan purppuranpunaiset ja tuntui siltä, että koko jalkapöytä räjähtää, vaikkei mitään näkyvää turvotusta ollutkaan missään. Menin lääkäriin uudelleen. Mitään ei löytynyt. Sain vain uusia kipulääkkeitä ja pillerin hermokipuun.
Tällä hetkellä taistelen ihan tosissani täällä liikuntakykyni puolesta. Jalkalihakset ovat niin pökkelöt, että rappujenkin nouseminen onnistuu enää vasemman jalan kautta. Yritän parhaillaan kuntouttaa oikeaa toimimaan paremmin, mutta se on tosi rankkaa ja pienikin flunssa palauttaa kaiken aina ennalleen.
Tässä kaiken oman fyysisen selviytymisen keskellä, läheinen ihminen sairastui hyvin vakavasti. Se aiheutti suuren shokin myös mulle ja asiaa on pitänyt käsitellä ihan huolella, sillä hänen sairautensa ei ole paranevaa laatua.
Mutta takaisin siihen, mistä lähdinkin.
Jaksamiseni vähenee koko ajan. Kuntoni huononee tasaisesti, vaikka yritän ihan kaikkeni pitääkseni sitä edes siinä, missä se on nyt. Minä olen oppivuoteni odottamisen kiroista saanut ja myrskyn keskeltä voin nyt vielä kerran muistuttaa muitakin. (Vaikka tiedätte tämän kyllä).
Rakas ihminen, älä odota enää.
Toteuta unelmiasi tänään. Älä odota edes huomiseen. Aina tulee eteen jotain, jota et ole ottanut lukuun. Et voi tietää oletko unelmiesi saavuttamiskunnossa enää vuoden kuluttua. Tai edes ensi viikolla.
Mä olen kirjoittanut satuja nyt kuusi vuotta, julkaissut kaksi omakustannetta ja nyt heinäkuussa eka kirjani on tulossa kustantamon kautta ulos.
Pystyn kirjoittamaan enää noin tunnin, puolitoista päivässä, neljänä päivänä viikossa. Vaikka tulen niistäkin pätkistä kipeäksi, jatkan, koska sieluni syttyy siitä! ❤️ Rakastan mielikuvitusmaailmaa ja haaveissani siintää vielä monta tulossa olevaa kirjaa!
Koska mulla ei ole mitään karttaa siitä, mihin suuntaan kuntoni menee, laitan kaiken likoon samantien. Siksi teen vielä omakustanteenkin tällä vuodelle, koska vielä nyt ainakin pystyn. En uskalla luottaa enää seuraavaan vuoteen kuntoni osalta.
Älä siis odota, vaan ota rohkeasti kiinni sen unelman helmasta just nyt ja ala hommiin. Pystyt siihen kyllä!
Rakkaudella, Erja
P.S. Kuvat ovat esikoiseni ottamia.