En ole pystynyt itse pesemään hiuksiani puoleentoista vuoteen. (Jep. Miehen on pitänyt toimia sijaisena).
Viime kerran olen laittanut omin käsin hiukseni ponnarille elokuun alkupuolella 2021. (Mies hoitaa nykyään senkin. Suurkiitos hänelle ❤)
Kun miettii tilannetta, jossa sekä perussairaus (reuma), että mystiset (koko rangan ja niskan jumittavat) oireet estävät kiinnipääsyn normaaliin juttuihin, kuten hiustenpesuun tai varpaankynsien leikkaamiseen, voi vain arvata, mitä luksusta tavallinen parturissakäyntikin silloin on.
Kävin eilen leikkauttamassa pituuksia kunnolla. Samalla ohennettiin kahden marsun verran tätä karvalakin mittoihin kasvanutta kuontaloa. Juteltiin mukavia ja naurettiin.
Olo kotiinlähtiessä oli loistava. Pää tuntui kevyeltä sekä päältä, että sisältä. Ja se tunne, kun joku suoristaa raudalla hiukset ihanan sileiksi! (Itse en ole voinut käyttää rautaakaan sitten viime syksyn).
Toivon niin, että kauneudenhoitoalan ammattilaiset ymmärtävät, kuinka tärkeää työtä he tekevät. He nostattavat mieltä niin monin eri tavoin. Saavat itsetunnonkin kohoamaan pikkuhilkkusen. Ja se saattaa olla joissakin elämäntilanteissa varsinainen pelastus.
Tämä kaikki unettomuus, lihasjumi, kipu, laihtuminen ja pelko ovat vanhentaneet mun kasvojani vuodessa noin kymmenen vuotta. Kun paino on alkanut hiljalleen palautua, ovat kasvot saaneet vähän pyöreyttään takaisin. En näytä enää ihan niin luurangolta, kuin vielä vuoden alussa. Silti vihaan peilejä nykyään. Olen alkanut inhota ulkonäköäni. Pidän itseäni vanhana ja kyvyttömänä mihinkään. Kelpaamattomana ja arvottomana.
Kovia sanoja, mutta se on päällimmäinen tunne, kun katsoo tämän päivän itseään. En juurikaan ota itsestäni uusia kuvia, mutta tuon kampaamokäynnin jälkeen otin, sillä pitkästä aikaa pidin edes vähän peilikuvastani. Tunsin itseni taas hiukan enemmän ihmiseksi. Sellaiseksi, joka olin ennen tätä kaikkea.
Löysin sattumalta kirjastosta ehkä yhden parhaista opuksista, joita olen koskaan lukenut. Laura Dayn kirjoittama Eläköön kriisi! syventyy tutkimaan tapoja, joilla ihminen selättää elämässään olevat syvänteet ja muokkaa niistä kasvualustan mahdollisesti kokonaan uudelle elämäntyylille.
Kirja puhuu asioista hyvin kansantajuisesti, ilman turhaa välipälätystä. Sekä mikä tärkeintä, se inspiroi. Onhan kirjan kirjoittajakin kohdannut suuria kriisejä ja luonut silti itselleen menestyksekkään ja mieluisan elämän.
Sillä ei ole niinkään merkitystä, miten kriisin kohtaa, vaan mitä tekee sen jälkeen. Tukeutuuko vanhoihin malleihin ja jatkaa elämäänsä niiden mukaan (oppimatta mitään uutta) vai käyttääkö voimavarojaan etsien uutta suuntaa ja saadakseen elämästään toimivamman. Enemmän itsensä näköisen. Suosittelen tätä kirjaa tosi lämpimästi!
❄❄❄
Ihastuin nettiä selatessani ikkunatusseilla tehtyihin talvipiirroksiin. Hankin valkoiset kynät myös meille. Eilen aloin taiteilla (hyvin naivistisia) kaupunkitaloja keittiön ikkunoihin. Sain juuri piirrettyä yhden talon ja kolme lumihiutaletta, kun kurkkua alkoi kuristaa. Niskan lihakset menivät piirtämisasennosta taas niin jumiin, että haudoin niitä seuraavan tunnin kaurapussilla ja söin särkylääkettä, jotta lihakset rentoutuisivat edes vähän.
Rakastan piirtämistä. Nyt näyttää kuitenkin pahasti siltä, että mun kaupunki jää yhden talon mittaiseksi. Tai vitsailinhan miehelleni, josko tekisin talon per päivä. Vähän kuin joulukalenteria 😊
Nyt lähden hakemaan kuopuksen koulusta! Ihanaa viikonloppua ja JOULUkuuta teille kaikille ❤
Halituksin, Emppu
IG Sydänmuruja-blogi