Kuvitellaan, että olet myyjäisissä. Pöydällä on laaja valikoima käsitöitä, tekijä istuu pöydän takana ja tavaroiden keskellä seisoo kyltti ”Maksa omantunnon mukaan”. Paljonko laitat ostaessasi tiskiin?
Mietitkö mielessäsi summan, joka tuotteen tekemiseen on mahdollisesti mennyt ja annat sen? Vai arvioitko hinnan, jonka tavarasta joutuisit kaupassa maksamaan? Ehkä pelaat varman päälle ja laitat siihen myös hieman lisää, ettei kukaan vain ajattele, että pihistelet?
***
Seuraava tapaus.
Olet virpomiskierroksella. Kukaan ei ole talossa kotona, mutta terassilla on vaasi, johon voit jättää virpomisoksasi. Vieressä on kori, joka on täynnä suklaamunia ja lakritsipatukoita. Mitä otat palkaksi?
Yhden munan? Yhden lakupatukan? Yhden molempia? Enemmän?
***
Kävelet iltalenkilläsi pikkutiellä, jossa erään talon ulkopuolella lojuu korillinen omenoita. Korin vieressä on lappu ”Saa ottaa”.
Mitä omatuntosi sallii sinun ottavan? Yhden, jonka syöt matkalla ja pari taskuihin kotiin vietäväksi? Niin paljon kuin jaksat mukanasi ilman kassia kantaa? Otatko koko korin lainaan ja palautat sen myöhemmin ilman omenoita? Vai tuletko seuraavana iltana samaa kautta kahden muovikassin kanssa?
Samu Sirkka sanoi Pinokkio-elokuvassa, että omatunto on se pieni ääni, jota ei kuunnella. No. Omalle kohdalleni on osunut ämyriä lahjakkaasti käyttävä omatunto, jonka naputtavaa, nalkuttavaa ääntä ei voi jättää huomiotta. Se ei anna tehdä mitään puuttumatta asiaan. Ei kerta kaikkiaan mitään. Edes kertoa rauhassa pienen pientä, valkoista valhetta.
Jo lapsena, jos olin tehnyt jotain luvatonta, olin kuin tulisilla hiilillä siihen saakka, että tunnustin tekoni tai pyysin anteeksi. Ennen sitä en saanut rauhaa tai pystynyt keskittymään hyvällä mielin mihinkään asiaan. Näin neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuljen edelleen samaa tietä. Vuodet eivät ole kyenneet paaduttamaan sisäistä Sirkkaani. Mun on yhä vaikea kertoa edes valkeita valheita, paitsi jos ne auttavat jotakuta hyvällä tavalla.
Arvatkaa miltä tuntui, kun lapsi aikanaan kysyi joulupukin aitoudesta, jota hänelle vakuuttelin. Hän katsoi kirkkain silmin kohti ja kysyi, onko varmaa, ettei äiti valehtele? Että hän voi luottaa sanaani. Nieleskelin muutaman kerran ja toistin vakuutteluni. Samalla selitin Samu Sirkalle, että kyllähän sitä nyt satuja saa kertoa – eikö? Vastaukseksi Samu Sirkka paukutti kävelykepillään otsaani sanan tekopyhä.
Joo, aika vaatelias omatunto on kohdalleni osunut. Mutta mitä Sirkkani on sitten opettanut minulle vuosien mittaan?
Se muistuttaa ristiriidoissa, että elämä on liian lyhyt riitelyyn. Sen jälkeen se syöttää minulle typerän ylpeyteni karvasmantelin kanssa ja ajaa pyytämään anteeksi.
Se laittaa miettimään kymmeniä kertoja, mitä vastaan ilkeisiin kommentteihin tai provosoiviin kysymyksiin, jotka on tarkoitettu vain loukkaamaan.
Se myös liimaa suuni kiinni, kun tekisi mieli sanoa jotakin, mitä todennäköisesti tulisin katumaan myöhemmin.
Joku saattaisi sanoa, että kyse on enemmänkin itsehillinnästä, mutta itse uskon Samu Sirkkaan. Omatuntoni tuntee minut ja toimii etukäteen. Se käskee olemaan hiljaa ja säästää minut omilta avautumisiltani, joiden seurausten kanssa painisin tuhat ja yksi yötä pääsemättä silti rauhaan.
Haluan tähän kertoa vielä yhden lapsuusmuiston, joka palaa mieleeni aina, kun puhutaan omastatunnosta.
Olin toisella luokalla ja opettaja päätti, että teemme luokkalehden. Jokaiselle oppilaalle lankesi yksi sivu suunniteltavaksi ja minä päätin käyttää omani runoon.
En ymmärtänyt, eikä kukaan edes sanonut, että runon olisi pitänyt olla oma. Piirtelin siinä sitten ihailemani runonpätkän Liisa Marjatan kirjasta ”Pää pystyyn Leena”. Rakastin tuon runon loppusointuja ja ahkerana lukijana olin oppinut sen ulkoa.
Opettaja siinä sitten ihasteli, kuinka ihmeen kaunis runo olikaan. Minä taas oli tyytyväinen kehuista, enkä osannut siinäkään vaiheessa sanoa, etteivät säkeet olleet peräisin omasta päästäni.
Muutamaa päivää myöhemmin kirjoitin runon puhtaaksi isommalle paperille. Seuraavana päivänä opettaja kertoi lähettävänsä loistokkaan tekeleeni koulujen välisiin harrastuskilpailuihin. Se kun oli niin hieno. (Varmasti, jos kuvitteli sen tulleen kahdeksanvuotiaan kynästä).
Minua alkoi pelottaa. Aloin pienessä mielessäni viimein ymmärtää, että oli tapahtunut väärinkäsitys, joka alkoi paisua valtaviin mittoihin.
En uskaltanut kertoa totuutta, koska pelkäsin, että seuraavan Eino Leinon löytänyt opettaja suuttuisi. Niinpä minä sitten omatunto kolkuttaen puntaroin mitä tekisin. Jos en kerro, osallistun kisaan valheella. Jos kerron, opettaja luulee, että olen alusta saakka tarkoituksella valehdellut runon olevan omani. Suo siellä, vetelä täällä.
Lopulta syyllisyys tuli liian raskaaksi kantaa ja arastellen uskouduin äidille. Hän soitti seuraavana aamuna opelle ja kertoi koko jutun. Runo vedettiin vähin äänin pois kilpailusta ja opettaja käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Tarinan opetus?
Oikaise heti virheelliset oletukset. Ja usko omaatuntoa, kun se kehottaa kertomaan ajoissa.
Ja hei. Raapaisenpa tähän perään vielä osan siitä runosta, sillä muistan ainakin ekan säkeen vieläkin ulkoa. Se taisi mennä näin:
”Puistossa puhkesi pensas ja puu, puistossa hymyili tyttösen suu / Taivaalla kaarrellen soutaa ja soutaa, sinistä, salaista keväistä poutaa / Puistossa tie vie lehvien alla, puistossa lehvät on korkealla / Maa on alhaalla, kukkanen maassa, tilaa on puistossa varjokkaassa.” (Liisa Marjatta, Pää pystyyn Leena)
Tuon enempään en taivu, mutta ihan hyvin muistettu sekin.
Ihastuttavaa alkanutta viikkoa 💖
Erja