Voisi kuvitella, että kirjailijan ammatissa kaikkein tärkein ominaisuus on luovuus. Toki silläkin on hyvin merkittävä osuus koko prosessissa, mutta täytyy sanoa, että omalla kokemuksellani yhtä toista asiaa tarvitaan vieläkin enemmän.
Nimittäin rautaisia hermoja.
Kuvittele, että kirjoitat käsistä pari kolme vuotta. Käytät siihen kaiken vapaa-aikasi, joka jää päivätyöltäsi, perheen pyörittämiseltä, harrastuksilta ja sosiaaliselta elämältä.
Kun olet viimein viilannut tarinan siihen kuntoon, ettet enää muuttaisi siitä mitään, on aika lähettää se eteenpäin kustantamokierrokselle.
Siitä se odottaminen kuulkaa vasta alkaa.
Osa kustantamoista lupaa vastata joka tapauksessa, on tuloksena hylsy tai hyväksyminen. Osa taas vastaa ainoastaan silloin, kun haluaa lähteä viemään projektia kanssasi eteenpäin. Niin tai näin, vastausmeili luvataan lähettää 1-6 kuukauden aikavälillä, kustantamosta riippuen.
Molempi pahempi hermojen kannalta.
Parin viikon kuluttua alat säikähtää jokaista sähköpostin kilahdusta. Lähestyt puhelinta yhtä varoen kuin kranaattia, josta on sokka irti. Et tiedä oletko helpottunut vai ärsyyntynyt, kun kyseessä olikin vain leffamainos.
Lasket suunnilleen joka päivä, kuinka monta viikkoa käsis on jo kustantamossa ollut ja voiko siitä ajasta päätellä jotain (vastaus on ei).
Kun aikaa on kulunut hieman yli parisen kuukautta, googlaat päivittäin ”kuinka nopeasti kustantamo lähettää yleensä hylsyn” tai ”kuinka pian kustantamo hyväksyy käsikirjoituksen kokemuksia”.
Kolmen kuukauden kohdalla kuvittelet tarinasi ehtineen käydä jo kymmenellä henkilöllä luettavana ja kaikki ovat rakastaneet ideaasi. Kokouksessa suunnitellaan kansikuvaa ja lasketaan, ehtisikö bestsellerisi jo seuraavaan katalogiin.
Näet itsesi kirjailijakuvassa, noutamassa Finlandia-palkintoa, istumassa puoli7:n pinkillä sohvalla ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla.
Lopulta se meili sitten kilahtaa.
Kiitos, kun tarjosit käsikirjoitustasi meille. Olemme nyt tutustuneet siihen ja valitettavasti se ei sovellu kustannusohjelmaamme. Toivotamme onnea muiden tahojen kanssa.
Räks.
Kirjailijakuva repäistään kahtia.
Kaunokirjallisuuden Finlandia kahmaistaan sylistäsi kesken kiitospuheen.
Presidentin kutsu olikin tullut vahingossa väärään postilaatikkoon.
Ja puoli seiskakin on tarkastanut aikatauluaan, etkä sinä mahdu illan ohjelmaan. Pahoittelemme.
Niin.
Kolme ja puoli vuotta on kulunut heittämällä. Ja kaikki kankkulan kaivoon. Kukaan ei tule koskaan näkemään loistokasta proosaasi. Tai ehkä voit lukea tarinasi lapsille iltasatuna.
Toisaalta elämä voi myös yllättää iloisesti. Saatatkin saada meilin, jossa tekstiäsi kehutaan ja ehdotetaan tapaamista. Luulitko, että odottaminen päättyi siihen? Väärin meni.
Monessa tapauksessa sinulta pyydetään joitakin muutoksia tekstiin ennen lopullisen kustannuspäätöksen tekemistä. Usko pois, jos edellisten kuukausien odotus oli piinaa, tämä vartoilu peittoaa senkin.
Teet muutoksia 2-4 kuukautta ja lähetät korjaillun tarinasi uuteen arvioon. Saat taas melkein slaagin joka kerta meilin kilahtaessa. Odotat, odotat ja odotat. Muutamien viikkojen kuluttua saat vastauksen muutosten onnistumisesta.
Jos kustannussopimus syntyy, päästään hermoradallakin ihan uudelle tasolle, sillä kirjan valmistuminen vie aikaa.
Aikaa.
Ja aikaa.
Sanoinko jo aikaa?
Tekstiä aletaan nyt oikein urakalla viilata painokuntoon ja se kestää useamman kuukauden.
Arvaapa mikä on tässä se hermoja raastavin osuus? Se, että sinä tiedät, mutta silti olet hiljaa kuin lammen laine. Et saa vielä kertoa julkisesti mitään kirjasta. Et sen nimeä, et mitään kannesta, et tarkkaa ilmestymisaikaa, et yhtään mitään. Paitsi että jotain on tulossa.
Tieto polttelee sinua kuin tulinen hiili. Haluaisit jo juhlia ja innostua, riemuita ja julkistaa kaikille mitä olet tahkonnut koneellasi kasaan viimeiset neljä vuotta, mutta pitää odottaa.
Odottaa.
Ja vielä hetki odottaa.
Että ensin tulee kansijulkistuspäivä.
Ja seuraavaksi paikalle hiipii katalogipäivä.
Ja siitä vielä muutaman viikon tai kuukauden kuluttua saapuu viimein the julkaisupäivä, jota olet odottanut hartaammin kuin lapsena jouluaattoa.
Joten alkuun palatakseni. Luulisi, että kirjailijan työssä tarvitaan eniten luovuutta. Oikeasti se tulee vasta hyvänä kakkosena.
Halauksin, Erja
P.S. Just in case. Tämä tarina ei sisällä narinaa, vaan on kirjoitettu pilke silmäkulmassa.