Viime vuoden lokakuussa mun vasen polveni turposi. Reumalääkärille oli aika tulossa niillä näppäimillä, joten annoin olla. Varasin enemmän oikealla jalalla ja pompin välillä yhdellä.
Kestin tilannetta ilmeisen paljon pidempään kuin olisi kannattanut, sillä yhtäkkiä pakaralihas tuntui ottaneen itseensä.
Kun ajoin autolla ja nousin autosta ulos, jouduin ontumaan ekat sata metriä. Samoin kävi joka kerta, kun pysähdyin istumaan tai makaamaan ja jouduin lähtemään liikkeelle uudestaan. Kipu kaivoi alaselän ja takareiden väliä ja säteili välillä polveenkin.
Kävin lääkärillä ja sain särkylääkekuurin. Siitä ei ollut sanottavaa apua. Meni jälleen puoli vuotta ja kipu paheni koko ajan.
Hoidin asiaa sinnikkäänä lihasjumina. Laitoin lämpöpussia, venyttelin, hieroin pallolla ja blaa blaa blaa…
Kunnes reumalääkäri laittoi mut röntgeniin ja lähetti samantien ortopedille.
Menin eilen ortopedin huoneeseen ontuen, varmana siitä, että lonkassa jo aiemmin ollut kuluma olisi vieläkin täsmälleen samanlainen. Lonkka itsessään ei ollut kipeä. Ei ollut leposärkyä. Ei mitään hälyttävää. Liikkuvuus oli kaventunut, mutta kyllä kai, kun lihakset ovat ihan kireällä, mietin ymmärtäväisesti.
Yllätys olikin suuri, kun lääkäri sanoi melkein ensi töikseen tilanteen pahentuneen kunnolla. Enää ei puhuta riskeistä, vaan lonkka tarvitsee tekonivelen, hän totesi ja katsoi minuun vakavana. ”Leikkaus on jo nyt vaikea tehdä, mutta ilman sitä menetät kävelykykysi”.
Olin aika järkyttynyt, enkä osannut loppuaikana muuta kuin kuunnella, nyökkäillä ja vääntää huonoja vitsejä. (Miksi sitä ei osaa olla koskaan hiljaa, kun sitä tarvittaisiin?)
Lähdin sairaalalta kiireellisen leikkauslähetteen kanssa. Viimeistään joulukuussa, mahdollisuuksien mukaan aiemmin, luki hoitoselosteessa.
Itkin miehelleni kotimatkalla pelästystä, jännitystä ja vääjäämätöntä edessä olevaa. Pillitin jopa sitä, että joulujärjestelytkin jäävät ihan vasemmalla kädellä tehdyiksi.
Joo.
Nyt olen ehtinyt ajatella asiaa jo muullakin kuin tunnepuolella.
Kävelyni on ollut surkeaa viimeisen vuoden. Sitä edeltävät 20 vuotta olen ottanut toisella jalalla aina puolikasta askelta toiseen verrattuna.
Ehkä tämä on tilaisuuteni saada rakastamani liikunta takaisin elämääni.
Ehkä ensi kesänä jaksan kierrellä nähtävyyksiä taas muun perheen mukana.
Ehkä ensi vuonna pääsen lenkkeilemään muuallekin, eikä tarvitse aina kiertää lähikatujen samaa 600 metrin pätkää (mikä on ainoa mitä nykyisellään jaksan).
Blogissa on ollut tosi hiljaista, koska oman jalkajutun lisäksi elämä on tänä kesänä jakanut paljon uusia kortteja. Pakasta on noussut vaikeita sairauksia ja niiden myötä monia surullisia hetkiä. Hieman jo luopumistakin. Apua, välittämistä ja läsnäoloa on kaivattu muualla. Ja ilolla niitä olen antanut.
Kaikki tapahtumat ovat taas herättäneet näkemään sen, mikä elämässä on ihan oikeasti kaikkein tärkeintä.
Ihmiset ❤️.
Välittäminen.
Ja yhdessä vietetyt hetket. ❤️
Halauksin, Erja