Hyvin läheisellä ihmisellä todettiin Alzheimer. Se ehti salakavalasti päästä etenemään, koska ensimmäiset oireet eivät suinkaan liittyneet muistiin, vaan enemmänkin harhoihin, joista asianomainen ei moniin aikoihin edes puhunut muille.
Alzheimer hiivuttaa ihmisiä erilaiseen tahtiin. Se vie hiljalleen muistia ja tuo elävän oloisia, pelottaviakin harhakuvia. Se saa uuden oppimisen tuntumaan vaikealta ja syö edetessään ihmisen kykyä ohjata omaa toimintaansa.
Lopulta Alzheimer vie ihmisen sänkypotilaaksi, joka on kokonaan avustettava ruokailuja myöten. Sairauden viimeiset vaiheet eletään siis täysin riippuvaisina toisista ihmisistä. Itse tähän hetkeen vain toisinaan palaten.
Kun tätä surullista hiipumistaistelua seuraa vierestä, tekee mieli itkeä, kun lukee seuraavankaltaisia juttuja vanhustenhoidon nykytilasta kotimaassamme.
Olen jo pitkään ollut tietoinen siitä, ettei vanhuksilla ole tämän päivän maailmassa enää mitään arvoa. He ovat tehneet päivätyönsä ja tuottaneet lanttinsa valtiolle. Onko siis ihan todella sama, miten he viimeiset vuotensa viettävät?
Paljon on kiinni rahasta.
Rahalla saa lisää työntekijöitä, joilla olisi enemmän aikaa olla vieressä. Rauhoittaa hädän hetkellä. Elää mukana muistoissa. Käydä ulkona vanhusten kanssa, sillä kuka haluaa elää kuukausikaupalla neljän seinän sisällä, jos ei ole ihan pakko?
Oheinen juttu paljastaa kuitenkin myös kohdan, johon raha ei vaikuta. Ja se on läheisten puuttuminen. Toimittaja näki kuuden päivän aikana vain kahden omaisen käyvän katsomassa läheistään. Aika pieni luku verrattuna potilasmäärään, joka laskettiin kymmenissä.
Jos itse joskus joudun tilanteeseen, jossa en muista enää edes nimeäni, haluaisin silti tulla kohdelluksi ihmisenä. En kasana rutiineja, jotka pyöräytetään liukuhihnalla läpi päivän aikana ja siirrytään seuraavaan huoneeseen.
Jos joudun tilanteeseen, jossa herään joka aamu ahdistuneena vieraasta ympäristöstä, toivon, että jollakulla on aikaa silittää poskea ja kertoa, ettei ole mitään hätää. Sekä jaksamista toistaa uudelleen ja uudelleen minulle missä olen.
Vaikka minulla ei olisi enää muistissani sanavarastoa tuottamassa puhetta, toivoisin silti, että minulle puhutaan. Kerrotaan kuulumisia. Asioita elämästä. Pidetään kädestä kiinni.
Vaikka en ymmärtäisi enää, kuka on maan presidentti tai mitä vuotta eletään, toivoisin silti asiallista suhtautumista puheisiini. Vaikka muistini ei toimisi, jokainen puhumani asia olisi silti minulle tärkeä. Ja haluaisin, että joku oikeasti kuulisi sen.
Ja vaikka minä en enää olisi aktiivinen osa yhteiskuntaa, toivoisin silti näkeväni tuttuja kasvoja usein. Vaikka en useimmiten enää tuntisikaan niitä. Sillä maailman paraskaan hoito ei korvaa aitoa rakkautta. Sitä rakkautta, jota tuntee lähimpiään kohtaan. Joiden kanssa on elänyt oman, pienen palansa historiaa.
Vanhukset tarvitsevat äänen. Kantavan äänen. Sellaisen, joka jaksaa huutaa metelin yli heidän puolestaan, kun he eivät enää jaksa.
Hoitopaikoissa makaavat ikäihmiset ovat kaiken kuulumattomissa ja muilta näkymättömissä. Suljettuina omiin huoneisiinsa. Sidottuina lepositeillä sänkyihinsä. Sisällä päivästä toiseen. Täysin toisten ihmisten ajan ja hyväsydämisyyden armoilla. Ja totta. Hyviäkin hoitopaikkoja on, mutta ne eivät poista vastuuta lopuilta.
Meistä jokainen vanhenee.
Jonain päivänä jokainen meistä tarvitsee toisten apua päivittäiseen selviytymiseen.
Jonain päivänä elämme itse siinä todellisuudessa, jota nyt kauhistelemme lehtien sivuilta.
Ja siinä ajatuksessa on paljon pureskeltavaa.
Rakkaudella, Erja