Charlestonmekot. Pitkät helmikaulanauhat. Otsapannat. Jazzklubit. Saksofoni. Flapper-tytöt. Tanssirevyyt. Avoautot. Jo pelkät sanat saavat olon autuaaksi.
Sielussani on ollut ikiajat oma sopukkansa 1920-luvulle, jota myös iloiseksi vuosikymmeneksi kutsutaan. En tiedä mikä tuossa ajanjaksossa kiehtoo niin voimakkaasti, mutta olen kuullut sen kutsun ihan nuoresta saakka. Muistan katselleeni jossakin vaiheessa televisiosarjaa ”The House of Eliott”, jonka tapahtumat sijoittuivat juuri noille jazzin kultavuosille. Ja arvatkaa vain, saako Great Gatsby-leffa sukat pyörimään jaloissa!
Tottahan kaiken fiktiokultauksen takaa katsottuna myös 1920-luvulla oli omat ongelmansa. Osa tuosta kääntöpuolesta esittäytyykin äskettäin lukemassani kirjassa, joka on todellinen viiden tähden tarina! Yksi parhaista teoksista, joita olen koskaan lukenut! (Ja listallani on kuitenkin Tuulen viemää, joten kovassa sarjassa painitaan!)
Mutta asiaan.
Natasha Lesterin kirjoittama Fitzgeraldin suudelma, kertoo nuoresta Evelyn Lockhartista, jonka elämä on suunniteltu jo ennakkoon. Hänen kaavaillaan menevän naimisiin naapurin rikkaan Charlesin kanssa ja keskittyvän sen jälkeen perheen perustamiseen sekä koruompeluun.
Evelyn tuntee suunnitelmien suhteen kuitenkin epämääräistä vastustusta. Charles on ihan kiva mies, mutta rakastaako hän tätä oikeasti? Ja voisiko elämällä olla tarjottavana jotain muutakin kuin tylsistyminen pienessä kylässä pelkän kotirouvan roolissa?
Tapahtumat pyörähtävät käyntiin joen varrella, josta Evelyn löytää synnyttämässä olevan nuoren naisen. Vauva on avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja Evelyn tietää naisen olevan sen vuoksi leimattu loppuiäkseen elämään hylkiönä lapsensa kanssa. Nainen kuitenkin menehtyy vaikeisiin komplikaatioihin ja Evelyn saa kuulla vauvan lähetetyn New Yorkissa sijaitsevaan orpokotiin.
Tapauksen seurauksena Evelynin kutsumus kirkastuu ja hän päättää opiskella synnytyslääkäriksi. Hän tahtoo osaltaan varmistaa, että naiset voivat missä tahansa elämäntilanteessa synnyttää sairaalassa ja saada inhimillisen kohtelun.
Tie on kuitenkin vaikeampi kuin hän ikinä osasi aavistaakaan.
Kouluun on vaikea päästä, sillä lääketiedettä opiskelevat pääosin miehet. Jos nainen pääsee oppilaaksi, hänen on haastavaa tulla suvaituksi tunneilla tai päästä harjoittelemaan käytännössä mitään taitoja.
Lisäksi Evelynin perhe kääntää selkänsä tyttärelleen. He eivät halua missään nimessä auttaa Evelyniä saavuttamaan tuota skandaalinkäryistä, halveksittavaa urahaavettaan ja jättävät nuoren naisen tyhjän päälle. Evelyn löytää vuokra-asunnon, mutta joutuu rahaa saadakseen pestautumaan töihin revyyhyn, jonka tanssijoita pidetään huonoina, kevytkenkäisinä naisina, vaikka he kaupungin miesten suosiossa ovatkin.
Opinnot ja iltatyö vievät kaiken Evelynin ajan ja imevät hänestä mehut. Niukalla vapaa-ajallaan hän tapailee rannalle jättämänsä Charlesin isoveljeä Thomasta ja käy katsomassa jokivarrella syntynyttä vauvaa orpokodissa. Aikaa myöten Evelynille selviää, että vauvan henkilöllisyyden takana on mysteeri, minkä joku koettaa salata hinnalla millä hyvänsä.
Voi ihanuutta ja monta huutomerkkiä perään!!!!
Fitzgeraldin suudelma ylitti odotukseni roimasti. Siinä oli romantiikkaa. Palavaa intohimoa. Roppakaupalla 1920-lukua. Erittäin yllättäviä käänteitä. Sydänsuruja. Iloja. Katkeruutta. Kateutta. Elämän kaikkia vivahteita juuri oikeassa suhteessa.
Lester oli tehnyt taustatyön loistavasti koskien 1920-luvun opiskelua sekä synnytyksiä. Oli äärettömän kiintoisaa (ja paikoin sydäntäsärkevää) lukea synnytyskäytänteistä, jotka nykyisellä aikakaudella kuulostavat kovin julmilta, kivuliailta ja jopa epäinhimillisiltä. Synnyttäjä ei näyttäytynyt tuntevana ihmisenä, vaan kehona jonka mielipiteellä ei ollut paljoakaan merkitystä. Jokainen ”normaali” synnytys hoidettiin saman kaavan mukaan välilihanleikkauksineen kaikkineen. Usein vielä pihtejä apuna käyttäen.
Naisen asema opiskelussa ja työelämässä tuotiin hyvin esiin. Naiset saivat näkyä mutteivät kuulua ja oli ennenkuulumatonta – suorastaan röyhkeää, jos hienostonainen halusi poiketa julkisesti leiviskältään ja ryhtyä kotihengettärenä toimimisen sijaan toteuttamaan omaa kutsumustaan johonkin ammattiin. Ylipäänsä opinhaluinen nainen leimattiin mielenvikaiseksi ja oudoksi hylkiöksi, jota oli parasta vältellä, jos tahtoi itse pysyä osana seurapiirejä.
Natasha Lester. Fitzgeraldin suudelma.
Suosittelen, suosittelen ja suosittelen. Täydellinen lukukokemus!
-Erja-