Olen selaillut etunimilistaa muutaman päivän. Kirjan päähenkilö tarvitsee nimen ja etsin netistä inspiraatiota. Sen pitäisi sointua jo valmiiseen sukunimeen ja olla sen lisäksi kuvaileva. Ihana haaste!
Kun Joku Muu joulukuussa valmistui, jäin hetkeksi ihan tyhjän päälle. En jaksanut oikein lukea. En jaksanut myöskään kirjoittaa. Sen sijaan siivoilin, järjestin ja haahuilin kaikenlaista muuta.
Ilmeisesti mieli tarvitsi tuollaista taukoa, sillä nyt kirjoituspöydällä kuhisee taas.
Mulla on koneella jo monta puolivalmista lastenkirjakäsistä, mutta vielä tämä yksi halusi tulla aloitetuksi juuri nyt. Samalla, kun tarina eteni, huomasin viimein löytäneeni oman ”kirjoittajan ääneni”.
Olen tykännyt aina kirjoittaa humoristista tekstiä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii esikoiskirjani Homma hanskassa. Kuitenkin paljon lukeneena olen paininut sen kanssa, onko silkka huumorikirja lapsille omiaan? Onko hauskuuden näkökulmasta lähestyvä teksti pelkkää tyhjännauramista vailla tärkeitä opetuksia?
Mietin, vertailin itseäni muihin kirjoittajiin ja mietin taas. Koetin jopa luoda ihan erityylistä kirjoitustapaa, mutta se ei sykähdyttänyt omaa sisintäni ja palasin vanhaan. Tekstiään pitää rakastaa. Tunteen puuttuminen näkyy usein lopputuloksessakin.
Kun viimein tuon tauon jälkeen uskalsin lakata miettimästä ja asettamasta rajoja omalle kirjoittamiselleni, koin pienen vapauden tunteen. Nyt äänelläni on ihan uusi itsevarmuus ja se on alkanut virrata rivien välissä ilman, että sisäinen kriitikko naputtaisi taustalla koko ajan.
Tämän uuden käsiksen parissa olen hihitellyt poikkeuksellisen paljon. Enkä loppujen lopuksi usko, että maailmassa olisi koskaan liikaa naurua ja hyvää mieltä.
Aurinkoisin haliterkuin, Erja