Herukka

En ole koskaan voinut sietää (saati ymmärtää) ns. ”herutuspostauksia”, joissa kerrotaan jotain, mutta ei sittenkään sanota yhtään mitään. En käsitä miksi pitää julistaa toisille, että ”mulla on tässä yksi juttu, josta en voi vielä kertoa enempää, mutta ehkä sitten myöhemmin, joskus ja jossain saatte tietää lisää”.

No kuulkaa! Viimein olen päässyt tuossakin asiassa lähietäisyydelle ja tajuan näitä herukkaihmisiä oikein hyvin!

Nyt ymmärrän sekä kyseiset julkaisut, että ”Tätä ei saa sitten kertoa eteenpäin…”-lauseenalut. Olen nimittäin itse niiiiiiiiin innoissani eräästä tulossa olevasta asiasta, että mieleni tekisi piipahtaa illalla kymppiuutisissa ja huutaa studiossa kaikkien kuultavaksi jokainen ilonhuuto, joka irti lähtee.

Jokainen tarinoitani pidempään seurannut voisi kuvitella mistä on kyse. Toivottavasti voin palata asiaan alle kuukauden sisällä ja jakaa tarkemmin tiedoin tämän iloisen jutun kanssanne!

Lasten talviloma alkoi täällä päin. Kun oltiin perjantaina pakattu tavarat ja lähdössä mökille, vilkaisin itseäni peilistä ja totesin ihoni olevan harmaa kuin vanha kaurapuuro.

Olen tässä viimeisten kuukausien aikana liikkunut vähemmän kuin koskaan ja ruokavalioni on samalla koostunut aika yksipuolisesta valikoimasta. Muiden ollessa töissä ja koulussa, olen elänyt lähinnä leivällä ja kahvilla, syöden vasta illalla ekan kunnon aterian perheen kanssa. Ei ihme, että ihokin menettää kaiken hehkunsa ja jaksaminen on välillä raapinut veneen pohjaa.

Heti lauantaina nostin pään pensaasta ja kaivoin puurokattilan kaapista. Taas huomasin sen oitis. Aamut alkavat pelkän leivän sijaan paremmin kaurapuurolla, jossa on pohjalla mustikoita sekä mustikkakeittoa. (Vaikka leipää puputankin siihen lisäksi).

Ajoitan ruokailut kolmen tunnin välein, koetan käydä pienellä lenkillä joka päivä ja nukkua edes hiukan enemmän.

Huonoihin tapoihin juurtunut aivokoppa on tällä hetkellä ihan jumissa. Mitä hittoa täällä tapahtuu? Miksi en saa enää höttöleipää kahvin kanssa tai valvoa aamukahteen? En tahdo tätä. En jaksa. Haluan palata entiseen heti!

Kaikkein vaikeinta muutoksissa on aina alku. Eilen teki jo mieli luovuttaa, mutta ajattelin pitää yllä uusia juttuja sitkeästi kuusi viikkoa. Siinä ajassa aivot kuulemma oppivat uuden, eikä oleminen tunnu koko ajan pyörivän pelkällä epämukavuusalueella.

Olen sinnitellyt jo neljä (!!!) päivää. Huraa!! Ja tiedättekö – tänään heti aamutuimaan poskilla oli jo hento puna pelkän harmauden sijaan. (Tai sitten se oli kytevää ruusufinniä).

Söpöä tiistaita joka tupaan!

Halein, Erja