Tämän viikon perjantaina 14.02. vietetään Ystävänpäivää.
Kavereitakaan ei ole aina helppoa löytää, saati sitten ystävää.
Kaverit ovat niitä, joiden kanssa jutellaan suurimmaksi osaksi pinnallista diipadaapaa ja käydään satunnaisesti kahvilla. Kaverit eivät paljostakaan keskustelusta huolimatta tunne todellista minääsi. He tietävät sinusta vain sen, mitä näytät ulospäin ja mitä itse valitset heille kertoa. Ystävä tietää sinusta kaiken, sillä haluat kertoa hänelle kaiken.
Kun puhutaan ystävistä, puhutaan ihmisistä, joiden seurassa voit olla rennosti oma itsesi, ilman mitään pingottamista tai esittämistä. Ihmisistä, joille voit kertoa asiat juuri niin kuin ne ovat. Puhua suurimmista iloistasi, eivätkä he yritä lannistaa sinua. Itkeä syvimpiä ahdinkojasi, eivätkä he vähättele kokemuksiasi.
Tosiystävyys on siinä mielessä hiukan kuin hyvä parisuhde, että se kestää kaiken. Ystävä ei petä eikä jätä. Ystävä on uskollinen. Ei puhu pahaa, eikä juonittele selän takana. Ei valehtele. Riidat puhutaan aina suoraan.
Ystävä tukee elämän myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän tietää salaiset unelmasi ja paheesi. Hän herää aamuneljältä kuuntelevaksi korvaksi, kun elämäsi on kriisissä.
Ystävä tsemppaa sinua tosissaan ja on aidosti onnellinen puolestasi, kun saavutat jonkin haaveesi. Ystävyydessä ei lasketa kertoja, eikä sitä, kumman vuoro on seuraavaksi olla auttavana osapuolena.
Ystävät ovat aina siinä, eivätkä he lähde pois elämäsi pyörremyrskyjen keskelläkään. Ja muista – ystävyys on kaksisuuntainen katu, joten sinä toimit omalle ystävällesi samanlaisena olkapäänä, riemukaarena ja roskaämpärinä.
Lukiossa mulla oli kolme maailman parhainta ystävää, joiden kanssa hengailtiin kaikki välkät jonkun käytävän kulmalla juttelemassa ja nauramassa. Ystävät, joiden kanssa lähdettiin hyppärillä karkkiostoksille ja joiden kanssa kirjoiteltiin kivoja viestejä toistemme koulukirjoihin. Samalla nelikolla käytiin usein yhdessä kaupungilla ja Lahden yökerhot tulivat etenkin abivuoden keväällä todella tutuiksi. Niissä ravattiin parhaimmillaan kolmena iltana viikon sisällä. (Ja silti jaksettiin vielä lukea kirjoituksiin…)
Näiden tyttöjen kanssa koettiin kaikenlaista. Istuttiin luokassa melkein aina ”neliössä” (kaksi edessä, kaksi takana), jossa oli kätevä jutella ja lähetellä paperilappuja. Näitä tuntimuisteloita on vielä tallella yhdellä meistä – säästetyn lukiokirjan kannessa. Niitä oli kiva lukea näin parikymmentä vuotta myöhemmin.
Ekat juomingit, ekat ihastumiset ja ekat poikaystävät. Haaveammatit. Unelmakoulut. Perhehaaveet, polttarit ja häät. Näitä kaikkia juttuja meidän elämä oli pullollaan siihen aikaan. Ja näistä kaikesta me juteltiin ihan avoimin kortein. Kunnes elämä vei erilleen.
Aluksi tuntui, että on maailmassa ihan yksin. Kun ei ollut enää ketään vakiuskottua, jolle voi kertoa kaikista asioista. Silloin muistan ajatelleeni, että se oli nyt siinä. Ettei aikuisena voi löytää enää uusia samanlaisia ystävyyssuhteita. Kuinka väärässä olinkaan.
En olisi ikinä uskonut, että lähempänä neljääkymmentä ja niinkin arkisesta paikasta, kuin seurakunnan perhekerhosta, voi löytää uuden ystävän. Kun menee kerhoon vielä kesken kauden ja useimmat tuntevat toisensa jo entuudestaan.
Tavatessamme ystäväni kanssa ekan kerran, meidän tytöt olivat samanikäisiä, vain kahden kuukauden ikäerolla. Muutamia kertoja juteltuamme ”pinnallisempia” kuulumisia, huomattiin olevamme kiinnostuneita samankaltaisista asioista. Tykätään molemmat näpertää sekä suunnitella isompaa ja pienempää juttua, joten sillä pääsee jo hyvään alkuun. Usein, kun toinen sanoi ajatelleensa jotain juttua esim. sisustukseen, oli toinen harkinnut ihan samaa jo aikaisemmin.
Kerta kerralta, kun kuulumiset muuttuivat syvällisemmiksi, huomattiin aina vaan jakavamme enemmän samanlaista maailmankuvaa ja kokemuksia. Kuinka ihanaa olikaan pystyä puhumaan toiselle asioita, joita en ole uskonut kenellekään muulle, kuin aviomiehelleni.
Kuinka mahtavalta tuntui, että kerrankin oli vastakappale, joka ymmärsi mitä puhuin ja tunsin. Vähättelemättä, arvostelematta, mitätöimättä. Ihminen, joka osasi keskustella rakentavasti ja antaa ehdotuksia, vailla odotuksia. Ja voin olla varma siitä, että puhumamme asiat pysyvät meidän välisinämme.
Meidän huumori on niin samanlaista. Hänelle voin vitsailla asioista, joista en uskaltaisi vitsiä vääntää kenellekään muulle väärinymmärrysten pelossa. Häneltä olen oppinut myös sen, ettei elämään kannata aina suhtautua niin vakavasti. Ettei kaikkea voi, eikä pidäkään voida hallita ja pitää aina käsissään.
Kun kohtasin tämän naisen, uskoin todeksi sen, että ihmisellä voi olla todella sielunsiskoja. Miten muuten voi kokea niin, että on tuntenut toisen koko elämänsä, vaikka on vasta tavannut hänet.
Me nauretaan paljon yhdessä. Toisinaan itketäänkin.
Hän on tosi sydämellinen ja käyttää usein lausetta ”Kiitos, että olette.” Tuo sanonta on niin ihana ja sisältää kaikessa lyhykäisyydessään ihan kaiken.
Rakas ystäväni, tiedän, että luet tämän(kin) postaukseni. Kiitos Sinulle, että olet. Toit perheinesi elämääni paljon hyvää.
Näin päästään siihen, mistä lähdettiin. Hyviä ystäviä ei ole helppo löytää.
Jos kuitenkin hänet jostain maailman kätköistä saat lahjaksi, arvosta häntä ja pidä hänestä kiinni, sillä olet saanut elämääsi jotain hyvin harvinaista 💜.
Rakkaudella ja ystävyydellä,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76