elämä hyvinvointi

Unelmana täydellinen elämä?

Toisinaan, kun aikuisiällä kipuilee outouksiensa kanssa, sitä miettii minkälaisen diagnoosin olisi mahtanut saadakaan, jos olisi lapsuudessa tällaisilla ominaisuuksilla mennyt tutkimuksiin. Sillä se tässä matkan varrella on neljänkymmenen vuoden aikana tullut varmaksi, että ns. ”normaalin kirjoissa” ei ole täällä kukaan.

Omaa toimintaani kautta elämän on leimannut eräänlainen perfektionismi asiassa kuin asiassa. Toisinaan mielen joustamaton kaipaus siistiin tekemiseen ja asioiden ennakoitavuuteen on aiheuttanut jopa pienimuotoista ahdistusta, kun juttuja ei olekaan voinut hallita oman päänsä mukaan.

Lapsena ja nuorena tämä ilmeni enimmäkseen siisteyden ja järjestyksen arvostuksena sekä hyvien arvosanojen tavoitteluna.
Muistan, kuinka paljon vihasin koulussa ryhmätöitä, joissa oli aina mukana joku, kuka ei välittänyt vähääkään siitä, mitä tehdään. Olisin halunnut kirjoittaa ja piirtää huolella. Asetella lehdistä leikatut jutut mielenkiintoisiin kollaaseihin suurille ryhmätyöpapereille. Etsiä tarkkaa tietoa kirjoista.
Lopuksi jokainen työ oli aina samalla kaavalla tehty, jossa oli iso kuva keskellä, ja neljä pientä reunoissa. Kirjoitukset oli sutaistu jonnekin sinne väleihin. Kuudesta kaksi teki kaiken, kun neljä muuta jutteli ja piirteli ihan muita asioita. Ja kaikki saivat silti saman arvosanan. En ymmärrä edelleenkään ryhmätöitä. Ainakaan arvosanan perusteena.

Muistan senkin, kun saatiin syksyisin uudet oppikirjat. Kuinka tarkkaan ne pitikään muovittaa ja kuinka huolellisesti niihin piti kirjoittaa. Ja se ensimmäinen kerta, kun kirjaan tuli joku suurempi suttu, mitä ei saanut millään siistityksi, viilsi melkein sielussa saakka. Kevättä kohti ote heltisi, mutta tämä oli ihan jokasyksyinen ilmiö

Nuorena aikuisena, kun aloitin jonkin ”projektin”, liittyi se sitten koulujuttuihin tai elämäntapoihin, oli mulla valmiiksi mielessäni tarkkaakin tarkempi suunnitelma siitä, kuinka homma etenee. Olin itselleni suunnitelmani noudattamisen suhteen tosi ankara. Sitähän en tietysti ottanut huomioon, että elämä on arvaamatonta ja matkalla saattaa olla montakin muuttujaa. Jos olin siis suunnitellut itselleni liikuntaohjelman vaikka kolmelle viikolle, sen piti edistyä aikataulussa ja järjestyksessä, muuten tunsin epäonnistuneeni ja heitin pyyhkeen kehään aloittaakseni taas muutaman tsemppipäivän jälkeen kaiken alusta. Arvaahan sen, ettei tuollaisella mentaliteetilla pötkitä pitkälle missään hommassa.

Kun esikoinen syntyi, olin kolmekymmentäkaksi. Itselleni ominaiseen tapaan olin elänyt raskausajan ruokasuositusten mukaan, hyvin nukkuen, paljon liikkuen ja itsestäni muutenkin huolta pitäen. Päässä tietysti suunnitelma siitä, miten vauvan kanssa puuhastellaan ja mitä kaikkea itse ehdin tehdä äitiysloman ja hoitovapaan aikana.

Esikoisen vauvavuosi oli perfektionismista kärsivälle ihmiselle oikein kasvattavaa aikaa. Alkuun, kun vauva nukkui paljon, sain harhakuvan siitä, kuinka pystyn pitämään elämäni langat aivan samalla tavalla käsissäni kuin ennenkin. Mitä useampi kuukausi kului, alkoi aika huveta jonnekin. Lapsi alkoi olla hereillä enemmän, liikkua enemmän, tahtoa enemmän sekä toimia aivan eri tavalla. Ja aina juuri päinvastaisella tavalla kuin siinä tilanteessa olisi pitänyt. Niinä aikoina perfektionisti ja täydellisyyttä tavoitteleva äitihahmo kävivät useinkin keskustelua pääni sisällä. Kun rahkeet eivät enää yksinkertaisesti riittäneet pitämään yllä sitä siisteyttä, mitä mieleni niin syvästi janosi pysyäkseen tyynenä.

Mulle ympäristön selkeys ja siisteys sekä asioiden järjestelmällisyys ovat luoneet aina henkistä rauhaa. Koen hallitsevani asiat paremmin, jos kaikki on esillä kalentereissa ja sen lisäksi mulla ajoissa tiedossa. Inhoan viimehetken virityksiä, vaikka niihinkin on vaan täytynyt tottua.

Jos meidän talon kaapit ovat täynnä lasten pieniksi menneitä vaatteita, tarpeetonta tavaraa sekä laatikoita, joiden sisällöstä ei kenelläkään ole enää harmainta hajua, se tuntuu ihan fyysisesti mun päässäni kaaokselta ja painolta rinnan päällä. Siivoamalla kodin, luon samalla itselleni hyvää oloa.

Tällaisessa maailmantilanteessa ajattelin sekoavani kaikenlaiseen arvaamattomuuteen, ennakoimattomuuteen ja sekaisuuteen. Yllätys on ollut suuri, kun tämä rauhallinen, joskus jopa tylsä ja järjestelmällisempi etäelämä on sopinut mulle loppujen lopuksi ihan hyvin. Kaikki päivät sujuvat suht samoilla raameilla, mitä nyt ulkoilujuttuja muutellaan kelin mukaan. Ja tässähän sitä tulee vielä lisää kyllästettyä itseään sietämään ympäristön sekaisuuttakin. Sama se mitä siivoaa, muutosta ei näe enää tunnin päästä. Jos alkaa liikaa ahdistaa, puen pihavaatteet päälle ja lähden lasten kanssa pyörälenkille.

Rauhallista viikonloppua sulle toivotellen,
Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa