Syyllisyyden unelmakartta

Siinä leikatessani ja liimatessani itseäni puhuttelevia kuvia ja tekstejä, aloin ajatella syvällisemmin tätä ihmisen hyvinvointia. Kaikki peruskoulun bilsan tai psykan tunnilla hereillä olleet tietävät sen, että ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Toisin sanoen hyvinvoiva mieli asuu hyvinvoivassa kehossa. Ja se hyvinvoiva timmi paketti tarvitsee lisäksi porukkaa ympärilleen voidakseen vieläkin paremmin. 

No, kuinka hyvin tässä sitten voidaan? Ainakin koko kansakuntana sen perusteella aivan älyttömän hyvin, jos kuuntelee kaikkien vastauksia tuttuun kysymykseen: Mitä kuuluu? Lähes jokaisella menee aina ihan hyvin tai loistavasti. 

Vaikka poikkeusoloja tässä elelläänkin ja juuri mikään ei ole siten, kuin ihan normaalissa arjessa, havahduin jokin aika sitten siihen, kun päivät alkoivat tuntua olevan täynnä pelkkää velvoitetta ja pakollista tekemistä. Aamusta iltaan. Niille asioille, joista saan energiaa ja lisää jaksamista, ei enää liiennyt juurikaan tunteja. 

Tein itselleni listan, joka eräässä elämäntaitolehdessä neuvottiin tekemään. Ensin kirjoitin ylös intuitiivisesti asioita, jotka tuottavat mulle mielihyvää ja onnellisuutta. Asioita, joita haluan pitää elämässäni ja joista saan iloa sekä voimaa. (En listannut ihmissuhteita, pelkästään asioita).

Sen jälkeen tein toisen listan, johon kirjoitin niitä juttuja, joista päiväni ja viikkoni pääsääntöisesti rakentuvat. Lopuksi vertasin listauksia keskenään. 

Olin sen jo tiedostanutkin, että tarvitsen lisää niitä hengähdysjuttuja ja vähemmän jatkuvaa suorittamista. Silti sama asia paperilla jaoteltuna, auttoi huomaamaan vielä selvemmin sen, miksi väsyttää vaikka olisi nukkunut tarpeeksi ja miksi kaikki tuntuu välillä puulta. Miksi toisinaan tuntuu siltä, että elää samaa päivää aina vaan uudestaan ja joinain päivinä tuntuu siltä, ettei minkään asian tekemisellä ole mitään merkitystä. Arki oli pikkuhiljaa livennyt aiemmalta uraltaan ihan sivuluisuun ja pelkkä suorituskeskeisyys ei saa mieltä kehräämään tyytyväisyydestä. 

 

Mulla oli listallani kymmenisen asiaa, joista saan iloa ja joita tarvitsen elämääni voidakseni paremmin (mm. luonto, kirjoittaminen, liikunta, kaikki luova tekeminen). Niistä ainoastaan kolme toteutuu viikkojen aikana ja niistäkin hetkistä suurin osa on kiireisiä, häiriöisiä ja puoliksi toteutettuja. Muulle ei yksinkertaisesti ole ollut tässä elämänvaiheessa tilaa.

Tästä tuloksesta ja omasta reaktiostani siihen (= tämä nyt on tätä kiireistä elämänvaihetta), päädyin puolestaan miettimään sitä, miksi ruuhkavuosissa on valloillaan sellainen ajatus, että aina pitäisi vain tyytyä? Mietitään, että tätä se nyt tässä ikävaiheessa on ja parinkymmenen vuoden kuluttua helpottaa. Puhutaan väsymyksestä ja jämähtämisestä. Sen jälkeen samaan hengenvetoon perustellaan (itselle ja muille) ääneen sitä, että tätähän minä aina halusin ja tätä samaa se kaikilla muillakin on. 

Halusiko suurin osa siis hukata itsensä? Kaiken sen, mitä oli olemassa jossain kohtaa, kun vielä oli aikaa omalle itselle? Kun oli ihanteita, ideologioita, elämänarvoja ja puheenaiheita. Kun ei tarvinnut omassa päässään perustella joka kerta omia oikeuksiaan, kun halusi lähteä käymään salilla tai olla vain hetken ihan yksinään hiljaisuudessa. 

Halusiko useampi meistä lopettaa elämisen ruuhkavuosiin ja runnoa parikymmentä vuotta laput silmillä, ehtimättä nauttia kuin muutamista hetkistä silloin tällöin? Mielessäni pyörii usein ajatus, jonka luin 5AM CLUB-kirjasta. Sen mukaan moni meistä kuolee kolmekymppisenä ja odottaa hautausta kahdeksankymppiseksi. Se pysäytti miettimään. 

 

Halusin aina parisuhteen, kyllä. Lapsia, kyllä. Lemmikkejä, kyllä. Kivan työn, kyllä. Oman kodin, kyllä. Ja kaikesta edellämainitusta olen myös todella kiitollinen. 

Tuolloin nuorempana myös ajattelin, että ne kaikki saisi toimimaan synkassa keskenään. Ja silti voisi pysyä omana itsenään. En ikinä osannut arvatakaan, kuinka haastavaa se todella on. 

Onko oman elinvoiman tavoitteleminen todella niin itsekästä, miltä se tuntuu? Jos haluan tehdä asioita, joista saan lisää potkua ja iloa elämääni, pitäisikö tunkea aina omat juttuni lasten nukkumaanmenoajan jälkeisiin pariin tuntiin vai voinko repiä muutamat tunnit perheen ajasta ja yhteisistä tekemisistä pois sen vuoksi, että nyt vaan tahtoisin vaikka kirjoittaa? Vai tyydynkö siihen, että minun aikani koittaa sitten myöhemmin?

Kuinka paljon vanhemmalla on oikeuksia laittaa omia juttujaan muiden edelle? Perheen edelle? Ja jos laittaa, muistavatko lapset siinä tapauksessa aikuisina vain ne hetket, kun hedonistinen äiti lähti lenkille ja jumppaan? Tai istui luonnoslehtiö sylissä laiturilla piirtämässä?

Tiedän, että osalle vanhemmista oman ajan ottaminen on helppoa. Ja voi pojat, että kadehdin heitä toisinaan syvästi! Koska sekin on totuus, että jos et pidä itsestäsi huolta, et loppujen lopuksi jaksa pitää huolta kenestäkään muustakaan. 

Mulle omien hetkien haaliminen on enemmän kuin vaikeaa (on aina ollut) ja uskon, etten ole ongelmani kanssa yksin. Lähes joka kerta, kun mun pitää esimerkiksi valita, teenkö jotain energisoivaa vai jotain tarpeellista tai lähdenkö lenkille yksin vai lasten kanssa, valitsen yleensä sen, josta on eniten hyötyä koko perheelle. Laitan siis jatkuvasti toisten tarpeet ja toiveet omieni edelle, vaikka mieleni on sellainen, että se kaipaa joskus myös totaalihiljaisuutta sekä yksinolohetkiä. 

Viisas lapsuudenystäväni sanoi kerran, että se taito pitää vain opetella. Pitää harjoitella ottamaan oma tila, sillä kukaan ei sitä muuten anna. 

Olen kyllä yrittänyt tätä vuosien mittaan harjoitella, mutta päädyn lopulta aina samaan. Suorittamaan päiviä ja viikkoja – ilman omia tunteja, kunnes tuntuu siltä, että kamelin selkä alkaa katketa.