elämä

Syrjähyppy Twitteriin

Kun lähes tasan yhdeksän vuotta sitten liityin Facebookiin ja aloin tutustua sen ihmeelliseen maailmaan, tein pyhän päätöksen, että mun some-elämäni saa rajoittua siihen.

Taisi olla nelisen vuotta myöhemmin, kun perustin tilin myös Instagramiin. (Nyt niitä on siellä kolme). Tämä oli ehdottomasti viimeinen myönnytys ajattelin silloin.
Toissapäivänä tein kuitenkin syrjähypyn maailmaan, jonka puolelle ajattelin olla koskaan edes kurkistamatta. Kirjauduin Twitteriin. Tämä siksi, että mua alkoi kiinnostaa niin älyttömän paljon sovellus, josta lehdet näyttävät tänä päivänä ammentavan paljon tietoaan ja monia uutisaiheitakin. 
Useat poliitikot tuntuvat käyttävän Twitteriä runsaasti, tuodakseen esille mielipiteitään käsillä oleviin asioihin ihan reaaliajassa. Katsovat kotona telkkaria ja reagoivat saman tien itseään koskeviin asioihin twiittaamalla sohvannurkastaan selvennyksiä, puolustuksia ja oikaisuja. Näitä kommentteja ja vastauksia niihin julkaistaan sitten useinkin lehtien palstoilla. Vähän kuin korona-aikaisia haastatteluita.
Ja varmaan kukaan tässä maailmassa ei ole päässyt välttymään siltä tiedolta, kuinka paljon Amerikan istuva presidentti twiittailee. Kävin tsekkaamassa uteliaisuuttani hänenkin tilinsä ja totta puhuvat.
 
Omasta mielestäni turhan kärkäs somen käyttö noinkin arvokkaassa asemassa syö vain ihmisen uskottavuutta. Samalla se luo mielikuvaa ympäri maailmaa paitsi valtionpäämiehestä itsestään, myös hänen edustamastaan valtiosta. Tosin viihdettä Donald Trump on osannut järjestää tempauksillaan, eikä materiaali ole varmasti lehdistöltäkään loppunut kesken hänen kautensa aikana. 
Asiaa sivuten, en ole koskaan ymmärtänyt Amerikan presidentinvaaleissa tapahtuvaa vastaehdokkaan jatkuvaa mustamaalaamista, joka on tainnut saavuttaa huippunsa näissä vaaleissa. Eikö olisi paljon hedelmällisempää keskittyä omien asioittensa läpiviemiseen ja esittelyyn? Tai ehkä niitä ei tänä vuonna tarpeeksi olekaan? 
Tosin tämä järkytys johtuu varmaan myös suurehkosta kulttuurierosta. Kun on tottunut suomalaiseen arvokkaaseen ja hillittyyn presidenttipeliin, jossa vähän saatetaan ääntä korottaa, kun ollaan toisen kanssa eri mieltä ja keskustelukin hoidetaan kättä nostamalla ja odottamalla omaa vuoroa, tuntuu järven toisella puolella vedetty vaali olevan lähempänä sirkusta. No, saadaanhan silläkin tavalla tietysti johtaja maalle. 
 
Mutta takaisin Twitterin syövereihin.
Loin sinne siis oman profiilin, hankin parikymmentä seurattavaa näin alkuun ja laitoinpa yhden twiitinkin menemään. Selailin sivuja. Katsoin videoklippejä. Luin mielipiteitä ja kommenttiketjuja. 
Vuorokauden jälkeen poistin tilini. Miksi?
Yhdestäkään somepaikasta ei ole tullut vielä niin paha olla, kuin Twitteristä. En oikein osaa itsekään jäsennellä sen tarkemmin miksi. 
Yksi asia oli ainakin se, että siellä on vain tekstiä. Osassa tekstiä on linkkejä artikkeleihin. Osassa videoklippejä. Kaikkein ärsyttävintä niissä teksteissä oli kuitenkin se negatiivisuus, joka hallitsi suurta osaa ”keskusteluja”. (Tai sitten seurasin vain vääriä ihmisiä).
Ja juu, tiedän. Keskusteluja varten Twitter on luotukin, mutta se toimii samalla myös hirmuisena paskamyrskykeskuksena. Ja siinä se suurin vika taitaa ollakin. Se, että siellä vain keskustellaan. Sillä keskustelupostaus on jotenkin ihan erilainen, kuin esim. Facen esittelevämpi tarinointi. 
Ja kun keskiössä ovat mielipiteet, on sananvaihtokin sen mukaisesti helpommin  kiivaampaa. 
Mietipä hetkeä, jossa olet jonkun kanssa sanasodassa ja adrenaliini hyökyy satasella sun yli. Tekisi melkein mieli nyhtää hiuksiaan ja huutaa ääneen, kun toinen ei vaan tajua sitä asiaa sun näkökannaltasi. Mutta suurin osa ihmisistä hillitsee itsensä livenä. 
No, mieti sitten samaa tilannetta netissä. Olet yksin koneesi äärellä ja joku suoltaa ihan uskomatonta paskaa, josta sinä olet täysin eri mieltä. Itsehillinnästä ei ole tietoakaan, kun hakkaat näppis sauhuten vastauksia pöytään. Jos olet vielä linjoilla samaan aikaan vastapuolen kanssa, saatte ihan reaaliaikaisen riidan. 
Eikö olekin helpompaa alkaa huudella näkemättä vihollista? Puhumattakaan siitä, jos kiistakumppani on aivan tuntematon. 
Toki Facessa ja Instassa löytyy tätä samaa skeidaa, mutta mielestäni vähäisemmässä määrin. Ehkä kuvat ja niiden yhteydessä postatut pidemmät kirjoitukset pehmentävät enemmän sanomaa, kuin pelkät lyhyet, agressiiviset lauseet. Mene ja tiedä. 
Ihminen miettii niin paljon vähemmän soveliaisuutta kirjoittaessaan tunnetiloissa ja siksi somessa syntyy paljon helpommin ylilyöntejä, kuin puhuttaessa kasvotusten. Toisinaan nämä ylilyönnit ovat kuitattavissa. Joskus tulee sanottua asioita, joita ei niin helposti pyyhitäkään pois.
Nuorille ja lapsille opetetaan, kuinka kuvat leviävät ympäri maailman muutamissa hetkissä. Ehkä olisi aika alkaa opettaa myös sitä, kuinka sanoille käy samalla tavalla. (Ja tietysti me aikuiset asetamme esimerkin myös tässä). 
Positiivisemman somekäyttäytymisen puolesta,
Emppu  
  

You may also like...

Vastaa