elämä

Sekalaisia ajatuksia maailmasta

Meidän kuopus katseli yhtenä päivänä piirrettyä, jossa oli kuva maapallosta sairaana. Maalla oli muistaakseni kuumemittari suussa ja kääre sidottuna pään ympärille. Se näytti surkealta. Mietin siinä surullisin mielin, kuinka oikeassa tuo lasten muuten niin hupaisa animaatio olikaan. Me emme vain saa tarpeeksi suurta laastaria maapallon päälle. Laastaria, joka estäisi kaikki julmuudet. Laastaria, joka saisi järjen jokaiseen päähän, joka tällä planeetalla asustaa.

Miksi ihmisen täytyy aina haluta lisää? Olla aina vain enemmän? Miksi valtioiden johtajat eivät voi kilpailla siitä, kenen maa voi kaikkein parhaiten? Missä on eniten työpaikkoja, paljon koulutusta, sujuva terveydenhuolto ja onnelliset ihmiset? On absurdia ja epäreiluakin, että historiankirjoihin jäävät suurimmaksi osaksi he, jotka lopulta aiheuttavat ihmiskunnan suurimmat traumat. Toisaalta kansakunnan mieliin jäävät he, jotka ovat tehneet asioita sydämellä. Tavoitelleet toiminnallaan kaikkien yhteistä hyvää. Heidät muistetaan ilman kirjojakin sukupolvesta toiseen.

Kun katselen aikuisia ihmisiä, näen monessa tapauksessa pienen sisäisen lapsen siellä taustalla. Lapsen, joka aikuisen hahmossa huutaa huomiota, jota vaille on jäänyt pienenä. Lapsen, joka teoillaan rukoilee hyväksyntää, jota ei ole koskaan saanut kokea. Lapsen, joka alistaa muita, jotta kukaan ei huomaa, kuinka heikko ja pelokas hän itse onkaan.

Maailma on kuin suuri hiekkalaatikko, jossa jokainen lapsiaikuinen koittaa pitää kiinni omasta ämpäristään. Kilpailla uusimmista hiekkamuoteista ja varata itselleen suurimman nurkan yhteisestä tilasta. Mielestäni me emme muutu niin kovinkaan paljoa kasvaessamme aikuisiksi. Omien kokemusteni mukaan ihmisen perusluonne ei muutu kauheasti elämän aikana. Kun yrittää muuttua, se varmasti joiltain osin onnistuu, mutta perusasenne näkyy aina silti läpi. Jos vaikka ihminen, joka on aina suhtautunut muihin dominoivasti ja julmasti, onkin yhtäkkiä sulaa vahaa ja yliystävällinen, on oma kokemukseni osoittanut sen aina vuosien mittaan feikkaukseksi. Kukaan ei jaksa pitää kulissia yllä loputtomiin.

Miksi aina, kun asiat ovat hyvin, sitä odottaa koko ajan, milloin se paska alkaa taas kasautua? Miksi ei vain osaa nauttia siitä hetkestä silloin?

Huomasin tämän itsestäni eräänä aamuna, kun voin todella hyvin herätessäni. Ekat kaksi tuntia kuulostelin, miksi mihinkään ei satu. Miksi selkää ei särje tai ole niskakivusta huono olo? Kolmannen tunnin jälkeen oireet alkoivatkin palailla ja sitä myöten tuli outo helpotus, mutta oma asenne jäi syömään mieltä. Mikä hitto siinä on vikana, ettei ihminen osaa elää hetkessä?

Pohdin asiaa tarkemmin ja huomasin, että pelkään nykyään hyviä hetkiä siksi, että ne saavat maton jalkojen alta, kun tilanne alkaa taas huonontua. Oikeasti. Onhan se tyhmää, mutta niin se menee.

Jos kaikki kulkee aina hyvin, saattaa pienikin vastoinkäyminen tuntua maan kaatavalta. Tämä sama tunne on viimeisen (hirvittävän) vuoden aikana kääntynyt mulla päinvastoin. Toivottavasti aika auttaa saamaan taas ajatuksen normaalille raiteelle.

Apinarokko. Loistavaa. Tätä me vielä kaivattiinkin.

Muistatteko vuoden 2019 lopun, kun kuulimme uutisia Kiinaa kalvavasta oudosta taudista, joka tappaa paljon porukkaa? Kuinka meitä silloin lohduteltiin, ettei se tänne tule.

Tuli se. Ja meni vähän muuallekin. Historiaan jäävä korona, joka aiheutti pandemiana kamalan kriisin ympäri maapalloa. Toivon syvästi, että tämä apinarokko otetaan vakavuudella jo ennen, kuin siitä saadaan samanlainen helvetti, kuin koronasta. Tautia on raportoitu jo useammasta maasta, torstaina myös Ruotsista.

Kun tähän päälle odotellaan vielä syksyllä koronan neljättä aaltoa, voivat maskipakko ja kokoontumisrajoitukset alkaa taas olla lähellä joka paikassa.

Harvemmin puhun näillä sivuilla mitään politiikkaan liittyväistä, mutta olen miettinyt viime aikoina paljon tämän kauden johtajiamme.

Kunnioitan suuresti presidenttiämme Sauli Niinistöä. Olen pitänyt hänen tavastaan johtaa ihan alusta saakka. Hän ei lupaile turhia. Hän osaa ottaa ohjat nopeasti ja toimia suunnitelmallisesti. Hänen ollessaan vallassa, on turvallinen olo. Sydäntäni lämmittää myös huomata, kuinka tärkeässä asemassa sotaveteraanit ovat presidentille ja hänen vaimolleen. Kuinka he aina muistavat Itsenäisyyspäiväjuhlassakin muistuttaa meitä siitä, kenen ansiota tämä kaikki oman hallinnan alla oleva valtio onkaan. Kuinka he muistavat kiittää itse veteraaneja siitä, minkä työn nämä ovat eteemme tehneet.

Tämän kauden pääministerikin ansaitsee kiitokset. Hän ei ole päässyt työssään helpointa tietä. Hänet kiskaistiin kesken kauden hommaansa, jota hän ehti normaalioloissa hoitaa muutaman kuukauden ennen kuin korona iski. Sen jälkeen vientiä on riittänyt kriisikokouksesta toiseen. Kun korona alkoi osoittaa laantumisen merkkejä, oli hälytystila Ukrainassa alkanut. Siihen päälle maailmanlaajuiset talousongelmat sekä jatkuvasti kasvava velkamme. Hakeminen Natoon. Puhumattakaan kotimaan liittokierroksista, joilla jokainen haluaisi nyt kunnon palkankorotuksia.

Mietityttää kovasti, kuka tämän kaiken velan aikanaan maksaa. Sillä jostainhan se tulevaisuudessa taas leikataan. Toivon mukaan maksumieheksi ei joudu taas tämä hiljainen ryhmä, joka ei koskaan lakkoile tai pysty nousemaan barrikadeille. Lapset ja vanhukset.

Kaikella rakkaudella, Emppu

IG sydanmuruja

You may also like...

Vastaa