Oletko koskaan syvemmin miettinyt, mikä merkitys sanoilla on? Seuraan Instassa (yhteen lempparikaupunkiini) New Yorkiin tägättyjä postauksia. Siellä oli eräänä päivänä kuva vihaisesta leijonasta, jonka alla luki: ”Actions always prove why words mean nothing”.
Katastrofiko meidät vain yhdistää?
En käynyt erikseen katsomassa kuvan kommentteja, mutta voisin arvata (meni sitten oikeaan tai ei), että postauksen ajatus liittyy muutamia päiviä sitten pidätyksen yhteydessä menehtyneen George Floydin tapaukseen. Hänen kuolemansa jälkeen some täyttyi nopeasti Black lives matter-tunnistein varustetuista kannanotoista.
En paljoakaan uutisia seuraa, mutta hiukan olen tuosta tapauksesta lukenut. Kuolemaa on koitettu mielestäni vähätellä keksimällä muita syitä, mistä se olisi voinut johtua. Esimerkiksi uhrin mahdollinen fentaliiniyliannostus tai niskaan kohdistuneesta puristuksesta johtunut sydäninfarkti. Viimeisimpänä huomiona kerrottiin uhrilla olleen koronavirus, joka aiheuttaa myös hengitysvaikeuksia. Ruumiinavauksiakin teetettiin kaksi, jotta omaiset saisivat riippumattoman arvion tilanteesta. Toisen raportin mukaan uhri menehtyi pitkäaikaisen paineen aiheuttamaan tukehtumiseen.
Rotusyrjintä on tulenarka asia. Se nostattaa niin paljon mielipiteitä ja tunteita ihmisissä, että sanoo mitä tahansa, leimautuu väkisinkin joko rasistiksi tai ”suvakiksi” (mikä on ällö sana). Itse olen sitten varmaan tuo suvakki, koska mielestäni ihmiset ovat kaikkialla samanarvoisia – riippumatta ulkoisista (mm. ihonväri, vammaisuus) tai sisäisistä (mm. seksuaalinen suuntautuneisuus, uskonto) piirteistä tai ominaisuuksista.
Tuota alun mietettä ajatellen, rotusyrjintä tulee varmasti täältä ikuisuuteen olemaan asia, jota parannetaan paljon puhumalla, mutta sanat näkyvät valitettavan vähän teoissa – ja asenteissa. Niin pitkään, kun ihminen jaottelee omaa lajiaan eri kategorioihin, antaen toisille etuoikeuksia joidenkin ominaisuuksien takia, ei mikään tule koskaan muuttumaan.
Niin pitkään, kun siirretään eteenpäin asenteita, joiden mukaan esimerkiksi kauneus ja hoikkuus avaa ovet joka puolella, naisten työ on vähempiarvoista, jotkut piirteet tarkoittavat aina rikollista tai rakkaussuhde oman sukupuolensa edustajaan on epänormaalia – asiat pysyvät ennallaan.
Olen lasten kanssa joskus puhunut syvällisiä juuri näistä asioista. He ihmettelevät, miksi ihmiset sotivat keskenään ja ovat pahoja toisilleen? Miksi erilaisia kiusataan? Miksi maailma ei voi olla vain hyvä?
Asioita on tosi vaikea selittää, kun itsekin kummastelee samoja juttuja. Olenkin monesti sanonut lapsilleni, että jos he vain sotisivat, ketkä sitä valtaa ja laajennettua elintilaa oikeasti haluavat, olisivat armeijat varmaan aika paljon pienempiä. Olleet kautta historian. Mutta tosiasiassa he, joita jokin asia kaivaa ja jotka ne sodat alulle laittavat, jäävät itse ”turvaan” johtamaan tapahtumia ja laittavat kentälle maalitauluiksi ihmisiä, joista suurin osa ei tahtoisi sinne edes lähteä.
Lasten kanssa jutellessa olen koittanut selkokielellä heille myös kertoa, mitä on ulkoinen uhka tai ryhmäpaine, jolla yksi ihminen saa vaikka satoja muita seuraamaan itseään ja omaa aatettaan, jos vain on tarpeeksi vahva. (Ja lasten näkökulmasta myös kiusaamaan koulussa, vaikka toinen ei itse sellaista haluaisikaan tehdä.)
Koronan piinatessa suurimmillaan ihmiskuntaa, moni oli iloinen siitä yhteishengestä, joka monin paikoin näkyi katukuvassa ja naapureiden sekä vanhusten auttamisessa. Onko niin, että maailma löytää yhteisen sävelen vain katastrofin edessä, kuten esimerkiksi leffassa Independence day, ja olojen taas normalisoituessa, kaikki palaavat omiin poteroihinsa?
Talk is cheap
Palatakseni tuohon mietelauseeseen hiukan yleisemmällä tasolla…
Ihminen voi sanoa paljonkin tarkoittamatta sillä yhtään mitään. Voi kertoa rakastavansa, vaikka mielessään olisi jo suhteessa toisen kanssa. Voi kertoa välittävänsä, vaikka toisen asia ei kiinnostaisi pätkän vertaa. Voi tukea toista sanallisesti ja miettiä silti mielessään, ettei tuosta mitään kuitenkaan tule. Voi kehua toisen saavutuksia kasvotusten ja mustamaalata samaa ihmistä selän takana.
Niin. Paljon voi sanoa, mutta oikean tunnetilan ja ajatukset pystyy useimmiten aistimaan äänensävystä, jolla asiat lausutaan sekä lukemaan kehonkielestä. Ja niistä teoista. Teennäisyys paistaa läpi metrien päähän. Toiset ihmiset ovat vielä herkempiä tuntemaan sen, milloin ihminen on aito ja milloin ei. Itse kuulun heihin ja joskus se on todella raskasta, toisinaan jopa hyödyllistä.
Olen aina inhonnut elämässäni valehtelua ja teeskentelijöitä. Jos ihminen ei ole aito, meillä ei synkkaa kovinkaan pitkään ja ne pienetkin jutut pysyvät tosi pinnallisella tasolla. Olenkin tullut aina ihan parhaiten toimeen lasten ja nuorten kanssa, jotka ovat juuri sitä, mitä ovat.
Kerran jo aiheesta kirjoitinkin ja silloin sivusin sitä, kuinka mahtavaa on, että lapsilla ja nuorilla on niin paljon asioita, joihin he uskovat. Lisäksi maailma on heidän näkökulmastaan vielä pääosin hyvä ja täynnä mahdollisuuksia. Jotain kummallista tapahtuu kuitenkin ennen neljääkymmentä, sillä suurin osa meistä painelee siinä vaiheessa laput silmillä päivästä toiseen, on turtunut kaikkeen tekemiseen ja valittelee tekemiään valintoja.
Sanoilla on valtava voima ja sitä voimaa voi käyttää niin moneen. Voi nostaa toista, kannustaa, rakastaa, kehua. Voi lytistää, nöyryyttää, lannistaa ja kiusata. Huonosti kohdellun mielen arvet eivät useinkaan parane koskaan.
Olen huomannut, että helpoiten ihmisen kuoren läpäisee yleensä negatiivinen palaute. Jos järjestät juhlat, joita kaksikymmentä vierasta pitää vuosikymmenen parhaina ja kuulet, kuinka yksi marisee illan olleen tylsin koskaan, veikkaan, että suuri osa meistä takertuu sen yhden ihmisen mielipiteeseen. ”Miten niin tylsin? Mitä olisi pitänyt vielä olla? Oliko vika tarjoiluissa vai isännöinnissä? Musiikissa? Oli miten oli, ikinä en kutsu kyllä sitä tyyppiä enää bileisiin.”
Raivossa sanotut sanat ja mielipiteet ovat useimmiten niitä, joita ei paljoa suodateta eikä feikata. Sanotaan enemmän kuin tarkoitetaan ja pyydellään myöhemmin anteeksi. Uskon kuitenkin siihen, että vihan tuoksinassa, kun ihminen hukkaa soveliaisuuskontrollinsa, hän sanoo useinkin asioita, joita todella ajattelee, mutta joita ei muuten uskalla tai kehtaa sanoa. Viha ikäänkuin antaa luvan ja kaiken voi myöhemmin laittaa äkkipikaisuuden piikkiin. ”Olin silloin niin ärsyyntynyt. Vihapuhettahan se vain oli. En minä tarkoittanut.”
Vanhan sanonnan mukaan kuitenkin ”Totta toinen puoli”. Ja kerran sanottuja sanoja ei saa takaisin. Ne jäävät kohteensa mieleen elämään ja loukkaavat silti, oli niitä tarkoitettu satuttamaan tai ei.
Sanoista tekoihin, puhutaan usein. Mutta jos sanat sanovat yhtä ja teot toista, kumpaa uskot?
”Vahdi ajatuksiasi,
niistä tulee sanoja.
Vahdi sanojasi,
niistä tulee tekoja.
Vahdi tekojasi,
niistä tulee tapoja.
Vahdi tapojasi,
niistä tulee luonne.
Vahdi luonnettasi,
siitä tulee kohtalosi.”
(Filosofi Laozi)
Halaten,
Emppu
