elämä perhe

Romantiikan kaipuu

Kaikki ikuiset romantikot tietävät, mitä sitä odottaa puolisolta häiden vuosipäivänä. Jotain omaan sielunmaisemaan sopivaa muistamista, oli se sitten illallinen vähän arvokkaammassa ravintolassa, itse kirjoitettu runo, kimppu kauniita luonnonkukkia, yhteinen leffailta rakkaan kainalossa tai timanttisormus kiinnitettynä skumppapulloon. Mitä vaan, mutta unohtaa ei saa
Olen joskus vuosien varrella miettinyt, kuinka miehet voivat muistaa sekunnin sadasosan tarkkuudella sen, mihin aikaan joku teki voittoon johtaneen maalisyötön Suomi-Tsekkipelissä vuonna sejase, kuka tuo henkilö oli ja missä erässä kaikki tapahtui, mutta monelle tuottaa ohimoita polttelevaa tuskaa muistaa, minä päivänä on seissyt alttarilla vannomassa ikuista rakkautta. 
Otetaan tähän reaalielämän esimerkkinä meidän parisuhde. Kun vuonna 1997 mietittiin häävuotta ja päädyttiin lopulta tasalukuun 2000, vitsailin kaikille, että miehenkin on sitten helppo laskematta muistaa, kuinka kauan ollaan oltu naimisissa.
No joo, totuuden nimissä häävuosi alkaa hänellä tässä vaiheessa elämää olla aika lailla hanskassa, mutta päivämäärän kanssa ollaan edelleen harjoitteluasteella. Tässä juuri eräänä iltana juteltiin iltapalan äärellä lähestyvästä Pronssihääpäivästä ja päiviteltiin sitä, kuinka nopeaan vuodet kulkevatkaan. Lapset siinä sitten sivumennen kysyivät, koska se hääpäivä onkaan. Pilke silmäkulmassa pyysin vieressä istuvaa miestäni kertomaan jälkikasvulle.  
(Hiukan epäröiden), hän sanoi sen olevan… ööö… 11.07. Pudistin päätäni.
Eikun yhdeksäs seitsemättä, hän veikkasi ja katsoi minua sivusilmällä. Ei vieläkään oikein muruseni.
Ääääää… kahdeksas? Jep, tällä kertaa meni kohdilleen. 

Meidän liitto rakentuu kahdesta merkkipäivätyypistä. Mieheni pelaa siinä joukkueessa, joka ei ole koskaan perustanut mistään merkkipäivistä. Hän unohtaa suvereenisti ihan kaikki päivät, vaikka ne olisi merkitty kalenteriinkin. Jopa omat synttärinsä. Kun tähän yhtälöön lisätään elämänkumppaniksi nainen, joka juhlistaa miltei postin saapumistakin, on jokavuotinen soppa valmis. Toinen odottaa ja toinen unohtaa. Sen jälkeen toinen muistaa myöhässä ja toinen saa leikkiä marttyyria. 

Näin ei ole kuitenkaan aina ollut. Kun me lukiossa tavattiin, yksi asia, mihin miehessäni ihastuin, olivat juuri nämä romanttiset eleet, joita mun ylinaisellinen kerroshametuulenviemääscarlett-puoleni lähes janoaa. Mieheni avasi ovet, auttoi takin pois ja takaisin, osti ruusuja, tarjosi drinkkejä ja lounaita. Vei leffaan, toi lahjoja, ajelutti autolla ympäri kyliä, puhui kauniita ja suuteli jalat alta. Niin, ja muisti aina ne merkkipäivät. Kun hän kaiken tämän lisäksi oli vielä kohtelias, kiltti ja auttavainen, ei voinut muuta kuin olla ihan myyty. 
Kuitenkin kaipaan noilta suhteemme alkuajoilta vielä romanttisia eleitä enemmän sitä, että aina tavatessamme sain hänen kaiken jakamattoman rakkautensa ja huomionsa – ilman työasioita, ilman kännykkää, ilman telkkaria. Vain hän ja minä. Ehkä se olikin (ja olisi edelleen) sitä romantiikkaa parhaimmillaan. Eivät kaikki ne ulkoiset jutut, vaan se huomio. Se, ettei hän vain kuuntele, vaan myös oikeasti kuulee, mitä puhun. 
Emme yleensä ole mitenkään kummemmin juhlineet hääpäiviämme, vaikka itse olen viimeisen päälle romantiikkaihminen. Kuvittelin naimisiin mennessämme, että heti Pumpulihääpäivästä lähtien me kyllä juhlistetaan vuosipäiviämme kaikin mahdollisin elokuvissa nähdyin tavoin. Juodaan aamukahvi croissanttien kera sängyssä, annetaan toisillemme ihania lahjoja, ilma on vaaleanpunainen ja sataa siirappia. Kuvittelin myös, että meidän rakkaus on niin terästä, ettei arki pysty höyläämään sitä liian tasaiseksi. Me pidetään liekki elossa, kukat kukkimassa, järjestetään romantiikalle tilaa ja syötetään toisillemme viinirypäleitä vielä Kultahäidenkin aikaan.
Kuvitelmista ja vakaista päätöksistä huolimatta se aika on vain meidänkin romantiikan hionut särmättömäksi kuin vesi rantakallion. Nyt, kun on ollut enemmän aikaa olla yhdessä kotona, on huomannut senkin, kuinka vähän yhteistä puhuttavaa sitä enää oikeasti onkaan. Tottamaar sitä taivastellaan kimpassa sääilmiöitä, koronauutisia tai työjuttuja, mutta ehkä jotain muutakin soisi kahdenkymmenen aviovuoden jälkeen listalta löytyvän, kuin asioita, joita voi siunailla vaikka naapurin Marjatan kanssa tienposkessa. Vai odotanko itse liikoja?
Ekoja kertoja tähän muuttuneeseen tilanteeseen havahduin noin viisi vuotta sitten, kun lähdettiin mieheni kanssa kahdestaan konserttiin ja syömään. Ravintolassa ei keksitty työasioita lukuunottamatta mitään puhuttavaa toisillemme. Hiljaisuus oli välillä jopa kiusallista, sillä ympärillä oli paljon täysiä pöydällisiä iloisia ihmisiä viettämässä pikkujouluja. 
Tuo tilanne toi mieleeni ajatuksen, jota olin monesti pyöritellyt laivareissuilla ollessamme. Katselin silloin vanhempia pariskuntia, jotka istuivat kahdestaan nautiskelemassa laivan buffetpöydän antimista tuntikaupalla, olivat hiljaa ja tuijottivat vain maisemia. Eivät edes katsoneet toisiaan. Silloin sanoin miehelleni, etten halua, että meille käy koskaan noin. Että jossain vaiheessa kaikki on jo puhuttu, eikä yhteyttä löydy enää millään. Edes lomamatkalla. 
No, palataksemme tuohon omaan iltaamme, me mentiin ravintolan jälkeen sinne konserttiin, jossa väliaika kului molemmilla lukien Facebookin päivityksiä. Siinä se oli. Meidän romanttinen, kahdenkeskinen ilta.  
Olen tuon jälkeen miettinyt usein, mitä meille on vuosien aikana tapahtunut. Miksi me ei enää osata olla kahdestaan? Tuntuu hölmöltä, kun aina pitäisi olla joku esiliina mukana, että tuntisi olonsa luontevammaksi oman miehensä kanssa ja keksisi jotain puhuttavaakin. 
Miten hän, joka on ollut jo yli kaksikymmentä vuotta tuttu jokaista ihosolua myöten, voi jännittää? Kuinka ihminen, jonka kanssa on käyty läpi taivaat ja helvetit ja jonka tunnistan vaikka silmät kiinni, voi kaikkien vuosien jälkeen tuntua välillä uppo-oudolta?
Kun lapset kasvavat ja tarvitsevat koko ajan vähemmän apua ja jatkuvaa huomiota, sitä tulee lisääntyneen vapaa-ajan myötä entistä selvemmin tietoiseksi siitä, kuinka erilleen puolisostaan ajautuu, jos ei pidä huolta kahdenkeskisestä ajasta. Me ei olla viime aikoina pidetty. Ainakaan tarpeeksi. 
Välillä meidän ainoat fraasit päivän mittaan ovat huomenta ja hyvää yötä. Niiden välissä koostetaan ehkä kauppalistaa ja jutellaan välttämättömimmät työasiat. Päivät vietetään vielä suurimmaksi osaksi ihan eri paikoissa ja puuhissa. Jopa ruoka-aikoina syön usein lasten kanssa kolmisin, kun mies istuu jossain etä- tai lähikokouksessa. 
Meillä on nyt ihan selvästi edessä tutustuminen uudelleen. Toivon mukaan näiden pinttyneiden äidin ja isän roolien alta löytyvät vielä myös ne poika ja tyttö, jotka kohtalo yhdisti parin mutkan kautta toisiinsa kauniina syyspäivänä – kaksikymmentäviisi vuotta sitten. 
Halaten,
Emppu
 
 
 

You may also like...

Vastaa