Muistatko, kun olit nuori ja seisoit elämän kynnyksellä? Mitä silloin ajattelit? Mitä tunsit?
Olen tässä seurannut vierestä kaipauksen ja ilon sekaisin tuntein, kun siskoni tytöt ovat nyt kahden vuoden sisään muuttaneet kotoa pois kohti itsenäistä elämäänsä. Esikoinen muutti toissavuonna ja kuopus eilen. Nyt siskoni ja hänen miehensä ovat lasten ja nuorten kanssa elettyjen, menojen ja melskeen täyttämien vuosien jälkeen kotona jälleen kahdestaan. Uuden elämänvaiheen portilla hekin.
Itse tavoitan vieläkin kaikki ne mietteet, mitä silloin pyöri mielessä, kun yhdeksäntoistavuotiaana muutin kotoa pois. Toiveikkuus tulevasta, jännittyneet odotukset ja rajaton riemu, kun pääsi vihdoinkin kokeilemaan, miten omilla tiedoilla ja taidoilla pärjää maailmassa.
Muistan myös kaiken sen hämmennyksen, kun kotona ei ruoka ollutkaan valmiina, jos sitä ei itse laittanut, eikä kaapista löytynytkään aina simsalabim kaikkea ruoanlaittoon tarvittavaa, kun oli unohtanut ostaa sen kaupasta. Tai unohtanut käydä kaupassa kokonaan. Myös se keittiövälineiden määrä, mitä piti hankkia, että pystyi tekemään ruokaa, laittamaan sen tarjolle ja syömään, oli nuoren mielestä aivan uskomaton. Kotona ne olivat olleet vaan siellä kaapissa aina valmiina! (Puhumattakaan siitä, kun tulee vieraita ja kuppipareja pitäisi riittää heillekin).
Ja se ruoanlaittokin piti treenata alusta saakka (poltin kerran perunatkin mustiksi kattilan pohjaan – joo, noloa). Pyykkiä opin pesemään säännöllisesti sen jälkeen, kun pari kertaa juuri se paita oli täynnä likatahroja, jonka olisin kipeästi päälleni tarvinnut.
Tuolloin elämänsä ensiaskeleilla kompastellessa, sitä huomasi myös konkreettisesti, kuinka valmista elämää oli kotona saanut viettääkään. Ja kuinka huoletonta.
Kun piti itse huolen lääkärikäynneistään, labrakokeistaan, lääkehankinnoistaan, Kela-jutuistaan, pankkiasioistaan, työnhausta ja opiskeluista, alkoi pikkuhiljaa olla kotiin päin aina vain kiitollisempi. Miten äiti ja isä olivatkaan ehtineet kaiken sen ja vielä enemmän?
Oman elämän ensiaskeleet ovat tärkeää haparointia. Ongelmatilanteissa sitä kasvaa henkisesti aina eniten ja se on mun mielestä tärkeä silta vastuulliseen aikuisuuteen. Jos kaikki on aina helppoa ja leikkiä, eikä minkään eteen tarvitse taistella tai nähdä vaivaa, ei siinä opi mitään arvostamaankaan.
Eilen illalla, kun mietin tuota siskoni tyttöä, joka nyt viimeisimpänä tässä muutti maanantaina Hesaan opiskelemaan, tunsin äkkiä ihan käsittämätöntä haikeutta. Äskenhän tytöt olivat vielä ihan pieniä ja heittelivät kuperkeikkoja nurmikolla juhannuksena. Harrastivat pesistä, rytmistä voimistelua, luistelua. Hoitivat innokkaasti kääpiöhamstereitaan. Kertoivat meidän keittiön pöydän äärellä unelmistaan ja haaveistaan. Tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kuuntelivat siskon ja mun juttuja välillä myötähäpeästä kiemurrellen. Toisinaan nauraen. Miettivät pukeutumistaan vanhojentansseihin ja penkkaripäivään. Lakkiaisia. Opintoja…
Me asutaan siskon kanssa samalla kylällä ja kun tytöt kasvoivat vanhemmiksi, he poikkesivat muutaman kerran ihan itsekseenkin meille – koiranulkoilutuslenkillä. Ja kävivät meidän seurana Särkänniemessä. He jaksoivat vielä pyöriä kaikissa härveleissä lasten kanssa, kun mun ja mieheni päät eivät enää moista menoa kestäneet. Nämä olivat tärkeitä hetkiä meille. Tuntui ihanalta, kun nuori halusi itsekin pitää yhteyksiä ja olla läsnä meidän elämässä.
Tytöt ovat myös jaksaneet hienosti lähettää wappiviestejä meidän lapsille. Jaksavat edelleen. Viestin saaminen serkuilta on ollut aina huippuhetkiä meidän kumpaisellekin. Siskon vanhempi tyttö on myös meidän tyttären kummitäti ja häneltä oli aivan ihana idea kirjoittaa kuopuksen seitsenvuotissynttäriksi tälle kirje. Hän myös muisti toivottaa pienelle hyvää koulutietä ekaluokan alkaessa. Tällainen yhteydenpito on tärkeää ja lapset muistavat ne kyllä, vaikkeivät aina niitä mainitsekaan.
On ikävä. Tajuan, että mekin ollaan uuden kynnyksellä, kun tytöt eivät tule enää kyläilemään vanhempiensa kanssa. Pääsin itseasiassa mietteissäni jo niin pitkälle, että kun meidänkin lapset tuosta vielä kasvavat, niin sitten ollaan taas vaan me. Pariskunnat, jotka käyvät toisillaan kylässä. Pariskunnat, jotka itkien ja nauraen muistelevat kiireisiä aikoja, jolloin juostiin puoli vierailua lasten perässä, eikä aina ehditty sanoa edes lauseita loppuun. Pariskunnat, jotka istuvat, syövät ja juovat kaikessa rauhassa.
Pariskunnat, jotka ovat aivan älyttömän ylpeitä upeista lapsistaan.
Kaikkea hyvää elämänne poluille H ja V
Rakkaudella,
Emppu