Peruskalliot

Iskä ja tytär

Tässä otettiin lasten kuvia joulukortteihin

Isien työt

Isyys on kokenut ihmiskunnan matkan varrella melkoisen muodonmuutoksen.  Pelkästään jo niistäkin vuosista, kun olin itse pieni, puhumattakaan ajoista niitä ennen.

Entisaikaan isät hankkivat leivän taloon ja vähän voita sen päälle, kun taas naiset hoitivat pääosin jälkikasvun ja kodin.
Työt oli jaoteltu selkeämmin ns. naisten ja miesten töihin, joissa ei useinkaan ollut edes odotuksena, että vastakkainen sukupuoli tekisi jotain oman tonttinsa ulkopuolelta.

Nykyisien odotetaan (äitien tavoin) hoitavan työnsä lisäksi myös oman osuutensa kotihommista ja lastenhoidosta. Joskus juttu synkkaa ihan hyvin, toisinaan ei sinne päinkään.

Sen enempiä asioihin ja tilastoihin perehtymättä uskallan väittää, että armaan kotimaamme isät osallistuvat kyllä aika aktiivisesti perheidensä arkeen. Ja tähän väliin totean, että tottakai poikkeuksiakin on ja viiden miljoonan ihmisen maahan niitä mahtuu monia.

Isät kuskaavat harrastuksiin, tekevät ruokaa, käyvät kaupassa, siivoavat, vaihtavat vaippoja, leikkivät ja lukevat iltasatuja.

He käyvät vanhempainilloissa, istuvat joulujuhlissa tallentamassa lastensa esityksiä kännykälle, seisovat kannustamassa futiskentän laidalla ja osallistuvat vasukeskusteluihin.

He opettavat kalastusta, johdattavat pyöräretkille, auttavat Super Marion pomotasoissa ja kuuntelevat huolia.

Juhannuspäivän retki Birgitan polulla

Once in a lifetime – kiekko jäähän Hakametsässä

Iskän laskettelukoulu : )

Rennommalla otteella

Monissa perheissä isät näyttävät yrittävän parhaansa, mutta ihan aina se ei meille äideille kelpaakaan. Me ollaan totuttu hoitamaan tietyt asiat tietyllä tavalla ja se, että isä tekee jotain eri tavalla, alkaa joskus jurppia ihan sanomattoman paljon. Ja syystä että?

Jossain kohtaa, kun itselleni on käynyt näin, syy on löytynyt useimmiten siitä, että mieheni osaa hoitaa esimerkiksi lasten kanssa asiat rennommin, stressaamatta liikaa ja pingottamatta joka asiasta. Hän ei ole huolissaan koko aikaa, vaan luottaa heidän tekemiseensä enemmän.
Jossain mieleni sopukoissa haluaisin omata samanlaisen asenteen, mutta tiedän, etten ihan heti pysty sellaiseen. Ja se nostaa joskus ärsytyksen pintaan.

Otetaan esimerkki viime syksyltä. 

Minä hoidin yleensä eskarilaisen viennin koululle. Lokakuussa kuitenkin sairastuin ankaraan flunssaan, joka kaikkine jälkimaininkeineen vei neljä viikkoa kotinurkissa. En jaksanut tehdä juuri mitään, missä piti vähänkin liikkua. Mieheni hoiti siis lasten kaikki mahdolliset kuljetukset.

Kun vein sitten tytön pitkästä aikaa eskariin, hän pettyi pahasti, kun äiti halusi ängetä koulun pihalle saakka saattamaan ja kehtasi vielä halaustakin pyytää. Iskä sentään antoi kävellä yksin koulun alapihalle parkkikselta saakka. Tytär toivoi, että iskä vie useammin, kun silloin hän tuntee olevansa iso tyttö. Äidin kanssa vauva.

Sain taas ajattelemisen aihetta siihen, kuinka mieheni osaa antaa lasten kokeilla siipiään, kun taas minä hanhiemo paapoisin heitä liian lähellä liian pitkään.

Tämä samanlainen huoleton asenne leimaa mun mielestä isiä aika laajalti. He eivät aina niin välitä, jos kaikki ei mene perheen kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, kunhan lopputulos on se, (tai lähelle sitä) mitä haettiin, eikä vaaraksi kenellekään.
Äideillä on enemmän tiukkoja rutiineja, aikatauluja, kasvatusohjelmia ja sääntöjä, joiden mukaan mennään välillä liiankin orjallisesti. Ehkä voisimme rentoudessa ottaakin oppia isämaailmasta?

Givskud Zoossa Tanskassa

Omat rakkaat

Oma kultainen isäni on jo hyvän matkaa yli seitsemänkymmentä.
Olen koko elämäni ollut sitä mieltä, että hän on yksi kilteimmistä ihmisistä maailmassa, joita olen koskaan tavannut.
Arvostin isän korkealle jo silloin, kun oli lapsi ja nuori, eikä hän sieltä ylhäältä ole tippunut edelleenkään mihinkään.

Isä ei koskaan korottanut ääntään, kun olin pieni. Hänelle uskalsi kertoa mitä vaan hölmöilyitään juuri sen takia.
Hän ei ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa niin, että olisimme siskoni kanssa sitä kuulleet tai nähneet. Hän ei oikein ole osannut edes suuttua ikinä.

Edelleen isäni on mieluummin sanomatta mitään, jos hänellä ei ole hyvää sanottavaa.
Ja häneltä opin ajatuksen, joka muutti oman asenteeni ihmisiin parinkympin tienoilla. Hän sanoi aina koittavansa keskustella riitaa haastavien ihmisten kanssa niin, että ei ole jälkeenpäin mitään anteeksipyydeltävää. Että voisi seuraavankin kerran kohdata kyseisen ihmisen pystypäin. Joutumatta katumaan mitään sanomisiaan.

Isäni on lempeä, kärsivällinen ja hyväsydäminen. Huumorintajuinen.

Olen kiitollinen siitä, että hän on minun isäni. Ja kiitollinen myös siitä, että hän on meidän elämässämme paljon läsnä.

Ja kun sanotaan niin monesti, että nainen menee naimisiin isäänsä muistuttavan miehen kanssa… No, mun mieheni luonne muistuttaa hyvin paljon isäni luonnetta.

Kuvaaja Mitja Kortepuro.

Mieheni on tosi kiltti, ei suutu juuri koskaan mistään ja on mieluummin hiljaa, kuin ajautuu sanaharkkaan kenenkään kanssa.

Hän on lempeä, rakastava ja ajattelee aina meitä kaikissa tekemisissään. Kun hän lähtee vaikkapa työreissulle, hän tankkaa mun autoni ennen lähtöään ja usein käy vielä edellisenä iltana kaupassa tekemässä täydennysostokset, ettei mun tarvitse.

Mieheni tekee paljon asioita lasten kanssa ja haluaa pitää heihin avoimet välit.
Useimmiten iskän kanssa tehdään kaikki rempseämmällä otteella, kuin jarru päällä kulkevan äidin kanssa. Se on lasten mielestä hauskempaa.

Isä ja lapset pelaavat paljon, piirtävät ja ulkoilevat. Ja joskus, kun olen kipeä, vie mieheni lapset uimaan tai kiipeilypuistoon tms., että saan levätä rauhassa ja lapset saavat samalla mukavaa puuhaa.

Tänä(kin) päivänä kiitän suuresti isääni ja aviomiestäni.
Kiitän sydämeni pohjasta, että olette 💖.

Rakkaudella,
Emppu