perhe

Panostusta parisuhteeseen

Millä mielellä maaliskuuhun muruset? 
Täällä vietetään karkauspäivää perinteisissä lomanjälkeistunnelmissa. Joka kerta, kun me ajetaan kotiinpäin joltain lomaselta, päätän pyhästi, että annan vastedes aikaa kotonakin enemmän parisuhteelle ja myös itselleni. Lomalla se tuntuu vaan olevan niin helppoa ja luo illuusion siitä, että se on yhtä helppoa myös arjen keskellä.

Lomalla ei kulu aikaa ruoanlaittoon, kun me syödään reissussa huoletta vihanneksilla ja kasviksilla tuunattuja valmislaatikoita. Tai valitaan joku evästyspaikka ja suunnataan sinne.

Lomalla ei tarvitse pestä pyykkiä, vaan likaiset vaatteet mätetään vaan omaan pussiinsa kotiin kuskattaviksi. Näin on siirretty ongelma siististi lomakuplan ulkopuolelle ja se on sitten myöhemmän ajan murhe.

Lomalla ei siivoilla mökkiä, vaan rauhallisen aamupalan jälkeen kerätään sukset, luistimet ja pulkat mukaan, puetaan järjetön määrä kerroksia päälle ja lähdetään ulos raikkaaseen ilmaan. Ketään ei haittaa sisätiloihin jäävä, joka puolelle lonkeroitaan levittävä kaaos. Ei ainakaan äitiä.

Lomalla lapset eivät tappele aamusta iltaan kaikesta turhasta – paitsi automatkoilla. Ja sehän lasketaan melkein kansanperinteeksi, eikö? Muuten lomalla sopu säilyy, tenavat tekevät yhdessä ja kivaa näyttää olevan.

Puuhaa täynnä olevan päivän jälkeen käydään vielä saunassa, syödään iltapala ja lapset nukahtavat rättiväsyneinä kymmenessä minuutissa. Vanhemmat sinnittelevät vielä tunnin pelaamalla lautapeliä, juttelemalla herkkukippojen äärellä tai muuten vaan löhöämällä toisen läheisyydessä. Telkkari avataan vain kaksi kertaa loman aikana.

Mitä sitten tapahtuu?! Miksei se voi jatkua kotonakin näin?

Kotimatkan aikana tehdyt pyhät päätökset lähtevät murenemaan jo kotiovella.
Kun edessä on ekana tyhjän jääkaapin täyttäminen, vuoren korkuinen kasa pestävää pyykkiä ja toinen vuori muuta laukuista purettavaa, alkaa viulu viritellä päässä jo alkutahteja. Seuraavan viikon hommat ja menot liittyvät orkesteriin ja juoksevat pikakelauksella päässä. Ne kaksi meiliä, jotka pitäisi kirjoittaa sunnuntai-iltaan mennessä valmiiksi, muistuvat mieleen.  

Niin siinä käy joka kerta. Parisuhde ja minä hiivutaan kaikkien odotusten ja vaatimusten edessä jo arjen alkumetreillä takaisin statisteiksi. Odottamaan sitä aikaa, kun joskus olisi aikaa. (Mitä, jos sitä ei koskaan tulekaan?)

Jo ekana koti-iltana taannutaan mieheni kanssa vanhoihin tapoihin ja päädytään kumpikin makaamaan raatoina telkkarin eteen. Ei puhettakaan silmä-, käsi- tai lautapeleistä.
Mies nukahtaa tuttuun tapaan vartissa omalle sohvanpuolikkaalleen. Minä istun silmät ristissä, kapinahenki päällä tuijottamassa sata kertaa nähtyä leffaa, joka jatkuu puoleen yöhön. Kun lomalla kerran kuuluu valvoa ja rentoutua!

Oltiin yli kolmekymppisiä, kun meidän esikoinen syntyi. Siihen mennessä sitä oli jo aika tottunut elämään vain omien rutiiniensa mukaan ja käyttämään kaiken töistä ylijäävän ajan omiin menoihinsa. Yhteistä aikaa miehen kanssa oli runsain mitoin.
Kun vauvan hoidossa sitten kuluivat tehokkaasti kaikki päivän tunnit ja hän oli vielä haasteellinen nukutettava iltaisin, aloin suhtautua kaikkeen mahdolliseen ylijäävään aikaan todella omistushaluisesti. Parisuhde ja läheisyys saivat jäädä, kun halusin lukea, katsella telkkaria ja mutustaa karkkia kaiket illat. Siihen saakka, kun suinkin pysyin hereillä.

Ollaan tänä vuonna oltu naimisissa kaksikymmentä vuotta ja yhdessä kaksikymmentäviisi. Vuosi vuodelta sitä huomaa aina selvemmin, kuinka paljon suhdetta täytyy pitää yllä, että se säilyy muutakin kuin kaveritasolla.

Etenkin lomilla, kun aikaa on ihan eri tavalla, eikä jokainen kellonlyömä pakota olemaan jossakin, sitä huomaa taas uusin silmin siinä vierellä olevan ihmisen. Toivon niin, että joskus tulevaisuudessa osattaisiin siirtää lomapäivinä tavoitetusta hyvästä edes pieni osa meidän arkeen ja parisuhteeseen. Että se saamarin telkkari pysyisi kiinni ja osaisin hakeutua kainaloon, koska siellä on niin hyvä olla.
Me vietetään ihan liian vähän aikaa kahdestaan. Sen lisäksi, että ollaan isä ja äiti, olisi hyvä oppia olemaan taas myös mies ja vaimo.

Olen huono viemään lapsia hoitoon siksi, että järjestettäisiin mieheni kanssa jotain yhteistä menoa. Meidän huvi on tuntunut tähän saakka turhalta syyltä laittaa lapset johonkin. Tunnen outoa syyllisyyttä siitä, että he jäisivät jostain kivasta paitsi, jonka me pääsemme kokemaan. Ja olen muutenkin tottunut siihen, että he ovat aina meidän mukana.

Viimeaikoina olen alkanut ajatella myös toisella tavalla tätä kuviota. Jos pidän turhana viedä lapsia hoitoon ollakseni kahden mieheni kanssa, enkö pidä silloin myös häntä turhana? Enhän arvosta silloin kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan, joka on kaikki nämä vuodet oikkujani katsellut ja outoa huumoriani jaksanut? Itse en olisi jaksanut itseni kanssa edes viittä vuotta. Kaikki kunnia miehelleni siitä.

Jos en pidä huolta tästä yhteydestä rakkaani kanssa nyt, kun lapset ovat vielä pieniä, mitä siitä on jäljellä lasten ollessa aikuisia ja muuttaessa pois kotoa? Pitää ottaa huomioon, että ihminen muuttuu vuosien mittaan. Jos on viimeksi tavannut kunnolla miehensä ennen lasten syntymää ja viettää hänen kanssaan seuraavan kerran kahdenkeskistä elämää parinkymmenen vuoden jälkeen, joutuu tutustumaan toiseen ihan kunnolla uudelleen. Mitä, jos hän ei olekaan enää sellainen, kuin odotit?

Aloin kutsua muutama aika sitten miestäni taas hänen omalla nimellään, kun monta vuotta olen sanonut lasten takia häntä vain isäksi. Sekin toi heti jo uuden ulottuvuuden toiseen. Lapsista se tuntui aluksi oudolta, mutta he tottuivat siihen nopeasti. (Heidän kanssaan puhun kyllä edelleen isästä).

Lomareissulla kuultiin monta kertaa radiosta Elastisen ja Jenni Vartiaisen uusi biisi ”Epäröimättä hetkeekään”. Rakastuin sanoihin. Laulu kertoo siitä, kun ihminen on valmis luopumaan kaikesta tekemästään ja aikaansaamastaan elämästä rakkaansa takia.

Oikea rakkaus ei odota toiselta mistään luopumista. Mutta oikea rakkaus voi itse luopua jostain. Vapaaehtoisesti. Jättäen rakkaudelle lisää tilaa.

”…Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa
Löysin mun onneni sun onnesi takaa
Voit luottaa siihen, ei oo mua, on vaan me
Ja vaik kaikki mun menis, susta luovu mä en
Paha maailma ei maha meille, kun mennään yhessä
Oon aina sun, myös tuulten kääntyessä
Ne illat kun ootat mua
Ne yöt, jotka valvot
Kun sanot, että pärjäät
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Synkimpänä yönä
sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään.
Sä oot,
Kaikki mitä mul on
Kaikki mitä jää
Kun kaikki turha riisutaan
Haluun vaan, et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään…”
(Epäröimättä hetkeekään)
Lumoavaa alkavaa maaliskuuta,
Emppu

You may also like...

Vastaa