Kiitos Sanna Ukkola! Hänen eiliseen Iltalehteen kirjoittamansa kolumni olisi voinut olla suoraan mun näppäimistöltäni, niin samanlaisissa mietteissä olen viime aikoina pyörinyt.
Hänen tekstinsä alkoi Paula Vesalan ja Mikko Kivisen viimeaikojen puheista hallituksen suuntaan. Kun Vesala haluaisi koronarajoitusten takia heilutella kirvestä Marinille ja Kivinen ehdottaa taitelijoille tulevaisuuden vaalitilaisuuksien boikotoimista.
Ukkola sanoo, että kyseisen kaltainen uhittelu on lapsellista ja vastuutonta. Olen aivan samaa mieltä. Hänen tekstissään oli pointti, jota olen pitkään jo miettinyt ja siitä aiemmin kirjoittanutkin. Kaikki näkevät tässä vain oman napansa, vaikka jokainen on samassa suossa kaulaansa myöten.
Pakko. Läpi harmaan kiven. Sisu.
Tähän samaan minäminä-kategoriaan menee viimepäivien keskustelu korona-ajan matkailusta. Tulitikun asiaan raapaisi bloggaaja, joka matkusti perheineen palmujen katveeseen ja julkaisi asian netissä. Kommentteja ja palautetta vyöryi. Runsaasti.
Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, kun joku asia on vain pakko kestää. Kun ei ole niitä vaihtoehtoja. Tähän pohjautuu myös ajatukseni siitä, että jos talvisota käytäisiin tänä päivänä, tulokset Suomen itsenäisyyden kannalta voisivat olla kovin erilaiset. Niin helppoon ja rajoittamattomaan elämään hyvinvointivaltiossamme on totuttu.
Ensimmäisen kerran tämä holhoaminen jurppi oikein kunnolla, kun nuorten etäkoulusta nostettiin hirveä haloo. Vanhemmat ovat huolissaan siitä, kun nuoret makaavat peiton alla, eivätkä osallistu tunneille. Televisiossa haastateltu nuori kertoi, että häntä harmittaa, kun kotona voi olla osallistumatta.
Kun oikein lähtee miettimään tätä. Kenen valinta on olla osallistumatta, jos makaa peitto silmillä puoleen päivään?
Niin. Nuoren itsensä. Tässä taas ottaa osallisuutta oma kunnianhimo ja vastuullisuus. Kaikki ei ole aina hauskaa, mutta silti hommat pitää hoitaa. Jos kyseiset nuoret ovat esimerkiksi kesällä etätöissä, makaavatko he silloinkin sängyssä ja miettivät, että kiva kun palkka juoksee, minä en? Tämä vastuullisuus omasta tekemisestä on vaan pakko jossain kohtaa oppia. Jos opiskelunsa antaa painua retuperälle, maksaa sen myöhemmin jatko-opintopaikoissa. Ja siitä on turha syyttää pandemiaa tai koululaitosta.
Samoin on laita tämän nuorten eristäytymisen kohdalla. Jos mietitään samaa tilannetta kaksikymmentä vuotta sitten, silloin olisi voitu puhua varsinaisesta eristäytymisestä. Ei ollut tietokoneita, ei kännyköitä. Lankapuhelin oli eteisen nurkassa.
Oltaisiin hemmetti kiitollisia siitä, että nykyään on tekniikka, joka mahdollistaa opiskelun ja yhteydenpidon tällaisenakin aikana. Ja ne harrastuksetkin jatkuvat kyllä aikanaan. Jos lisää näkökulmaa haluaa, tuolla pandemiamaailmalla on lapsia, jotka nukkuvat yönsä ulkona ja hakevat ruokansa roskiksista. Meidän lastemme pitää sentään vain keskeyttää harrastuksensa ja käydä muutama viikko vuodesta etäkoulua.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden…
Jokaisen pitäisi ihan oikeasti alkaa viimeistään nyt uskoa, että koko maailma on tässä samassa epidemiaveneessä. Joka puolella maailmaa taistellaan tälläkin hetkellä tehohoidossa elämästä. Joka päivä ihmisiä kuolee myös meidän maassamme koronaan. Vastuuttomalla käytöksellä, siellä hengityskoneessa voit olla seuraavaksi sinä itse tai joku läheisesi. Ja usko pois. Se kuolema on yksinäinen. Omaiset eivät saa tulla lähellekään kuolinvuodettasi.
Ja tämä matkustelu. En ymmärrä lainkaan. En minkäänlaisesta syystä.
Jos suurin osa ihmisistä koittaa pitäytyä matkustelemasta ja on jo vuoden nyhjännyt väsyksiin saakka kotinurkissa, ymmärrän todella hyvin, että alkaa kiehua, kun joku julkaisee kuvan ulkomailta ja ilmoittaa olevansa pakkasten loppuun saakka uusissa maisemissa tai vihdoinkin lepäämässä.
Niin. Jokainen tekee omat päätöksensä. Jos itse matkustaisin tähän maailmanaikaan johonkin, olisin siitä hyvin hiljaa. En missään nimessä julkaisisi matkastani kuvan kuvaa, sillä tilanteessa, jossa moni on tähän tautiin kuollut, se tuntuisi välinpitämättömältä ja vastuuttomalta. Jota se mitä suurimmassa määrin kyllä onkin.
Eilen lehdessä kerrottiin, että Lapin hiihtokeskukset pullistelevat taas varauksia. Kun on tämä etelän hiihtolomakausi käsillä. Viikon päästä katselemme siis taas kuvia, joissa after ski-paikat ovat tupaten täynnä ihmisiä. Luemme juttuja, joissa muuntoviruksen tartuntarypäs on lähtenyt ravintolaillasta ja altistanut kymmeniä, jopa satoja.
Kun nämä ihmiset palaavat Lapista, he pysähtyvät kymmenen-kolmentoista tunnin matkallaan useammalle liikenneasemalle. Syömään, tankkaamaan ja vessaan. Saadaan lisää altistuneita.
Kotona palataan töihin ja kouluun, kunnes kurkkuun alkaa sattua. On vähän heikko olo. Ehkä lihaksia särkee. Montakohan ihmistä siinä matkan varrella onkaan tullut kohdattua? Hmm.
Tässä asiassa suoraan sanoen alkaa jo vituttaa aikuisten ihmisten vastuuttomuus.
Ja kyllä. Kyllä sekin alkaa ahdistaa, kun ei itse olla käyty missään kylpylöissä, hotelleissa, matkoilla tai edes yökylässä vuoteen. Ei ravintoloissa, leffoissa, teatterissa tai kahviloissa. Kun tiedän, että se yksi kerta voi olla se kohtalokas kerta.
Kun itse (ja moni muukin) tekee kaikkensa, että tuo hirvittävä, koko ajan muuntuva virus saataisiin pysäytettyä, on aliarviointia sanoa, että olen tässä hiihtoloman kynnyksellä näitä juttuja lukiessani raivoissani.
Jos vastuu matkalle lähtiessä ei paljoa painakaan, kyllä hoitopaikka silti kelpaa, kun hengitys ei kulje enää koronatartunnan jäljiltä. Siinä vaiheessa se vain voi olla jo liian myöhäistä.
Herätellen, Erja
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76