elämä

Not so perfect life

Julkisuudessa on arvosteltu keski-ikäisiä naisia, jotka filtteröivät naamansa kuviin viisitoista vuotta nuoremman näköisiksi. No hemmetti. Sitähän varten some on olemassa. Että siellä saa piirtää itsestään ja omasta elämästään juuri sellaisen sadun, kuin haluaa. Vai kuvitteliko joku, että kaikki netissä nähty on ihan oikeaa elämää? Ehei. Vähennä näkemästäsi kuusikymmentä prosenttia, niin aletaan olla lähempänä totuutta.

Monet bloggaajat ja Instavaikuttajat ovat jo useammankin kerran näyttäneet muille, miten temppu tehdään. Kuinka kuvata itsensä hoikemman näköiseksi pelkästään asentoa muuttamalla. Kuinka kaaoksen keskellä olevasta kodista siivotaan yksi nurkka ja kuvataan se. Tai kuvataan heti siivouksen jälkeen, kun kaikki on vielä viimeisen päälle ojennuksessa.

Ja kuinka monta kuvaa itsestä mahdetaankaan ottaa, että saadaan juuri se yksi, jossa ollaan ”normaalilla” kauppareissulla, ”tavallisessa” arkilookissa viiden oman ja kolmen naapurin lapsen kanssa. Hienoissa vaatteissa ja hiukset käherrettyinä. Tiedän itsekin. Ainakin kolmekymmentä otosta, että saa yhden, jonka kehtaa lämäistä johonkin näytille. Eikä sekään määrä aina riitä. (Ainakaan tässä iässä ja näillä silmäpusseilla).

Anyway. Tätä täydellistä henkilökuvaa on ihan liikaa. Katalogikoteja on aivan liikaa. Kauniita kuvia on kiva katsella, mutta kaipaan someen enemmän inhimillisyyttä (ja vähemmän photoshoppausta).

Tervetuloa siis aikakausi, johon saadaan somekuvia pömppömahoista, siloittamattomista naturelleista kasvoista, sekaisista kodeista ja nuutuneista viherkasveista. Tervetuloa todelliset kertomukset todellisesta elämästä, jossa kaikki ei aina ole pullantuoksuista ja kiiltävää.

Kipua kohti

Kirjoitin kirjan ja ystäväni luki pyynnöstäni tuon käsiksen. Hän piti tekstistä kovasti, mutta toivoi vähän ilonpisaroita kaiken keskelle. Silloin mietin tätä asiaa pitkään.

Ilo ja rakkaus ovat ihania asioita, mutta kaoottinen elämä ja ongelmatilanteet tuntuvat ”myyvän” itsensä jostain syystä paremmin. Jopa kirjoittamisvinkkejä netistä lukiessani, yksi ohje, joka painui mieleeni oli kipua kohti kirjoittaminen. Kirjoita siitä, mistä tiedät. Kirjoita siitä, mikä sattuu.

Useamman lukemani kirjan, artikkelin, blogitekstin ja katsomieni elokuvien tukemana päädyin siihen, että ihmiset kaipaavat onnitarinoita kipeämmin vertailupohjaa itselleen. Vertaistukea muilta kaltaisiltaan. Elämä ei ole useinkaan helppoa ja ihmiset haluavat lukea samanlaisista ongelmista, joiden keskellä itse pyörivät ja kuulla mahdollisia selviytymistarinoita. Näin ainakin itse olen toiminut ja uskon, etten ole ainoa.

Tämä on huomattu monin paikoin myös blogeissa, joissa on uskallettu ottaa totuus esiin esimerkiksi vauvavuosien suhteen. Kertoa oikeat tunteet siitä kaikennielevästä väsymyksestä, maidon ehtymisestä, huonosti nukkuvasta lapsesta ja siitä, kun ei enää jaksa. Kertoa sen, kun joskus haluaisi, että joku ottaisi vauvan viikonlopuksi, että saisi itse vain nukkua tai tehdä vaihteeksi jotain kivaa. Olla hetken muutakin, kuin äiti.

Nämä kirjoitukset saavat poikkeuksetta paljon kiittäviä kommentteja. Kiitoksia siitä, että joku uskaltaa tuoda julki myös äitiyden pimeän puolen. Itse uskon, että se puoli on jokaisella. Kukaan ei voi aina olla iloinen ja jaksaa. Ei yksikään. Usko pois.

Näiden kirjoitusten kirjoittajat myös poikkeuksetta pelkäävät ihmisten reaktioita. Sitä, leimataanko minut nyt huonoksi vanhemmaksi, jos sanon, että olen joskus väsynyt lapsen hoitoon? Jos haluaisin välillä vaihtaa maisemaa ja olla ihan yksin?

Ei. Olette ihan oikealla asialla. Nämä tunteet kaipaavat esiintuomista, samoin kaikki mielenterveyteen liittyvät ongelmat. Niistä puhutaan aivan liian vähän, koska myös niillä on häpeän ja epäonnistumisen stigma. Jokainen luulee kyseisiä hetkiä kohdatessaan olevansa ainoa. Häpeää. Peittelee. Kertoo vain kauniimman puolen. Sitten lukee jonkun rohkeamman kirjoituksen tai haastattelun asiasta ja huomaa olevansakin osa suurempaa joukkoa.

Mun piti alunperin postata vastaisku katalogikodeille ja näyttää kuvilla, millainen meidän kämppä on todellisuudessa. (Kaappien siivouksen jälkeen tosin. Ei meillä yleensä ole eteisen nurkassa kasaa kierrätykseen meneviä tavaroita). Sitten tarina lähti tavalliseen tapaansa sivuraiteelle ja tekstistä tulikin tällainen, mutta hei. Eikö sekin ole aika realismia. Kaikki ei aina mene niin, kuin suunnitellaan.

Kun nyt kuvat kerran jo latasin, niin tässä ovat. Muutama todellinen, stailaamaton otos meidän kodista tällä hetkellä, kun sisään astuu.

Ja viimeiseksi kuva itsestäni. Todellakin ilman filtteriä. Kaikessa keski-iän loistossani ja rypyissäni. Vieläpä heti ensimmäisellä otoksella. Jos hymy on vähän toispuoleinen se johtuu siitä, että tulin just hammaslääkäriltä ja puudutus näkyy vielä.

Tässäpä tämä päivitys. Täyttä realismia. Nyt mä lähden siivoamaan.

Rakkaudella, Erja

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa