Tähän mennessä tapahtunut.
Lue kerralla ensimmäiset neljä lukua joulukalenterisadusta.
LUKU 1
Yhdeksänvuotias Vili laahusti kirpputorin käytävää eteenpäin ja puristi kädessään kymmenen euron seteliä. Hänellä oli sikatylsää. Ensin äiti oli pysähtynyt jokaisen pöydän luona ja nyt hän jumitti puhumassa naapurin kanssa! Kun Vili yritti narista asiasta, äiti lähetti hänet etsimään joululahjaa mummille.
Vili silmäili välinpitämättömänä pöytiä, jotka pursuilivat astioita. Osa esineistä oli todella pölyisiä. Vili kurkotti kohti punaista maljakkoa ja piirsi pölykerrokseen omat nimikirjaimensa. Sitten hän siirtyi taas eteenpäin.
Saavuttuaan liikkeen takaosaan, hän huomasi myyntipöydän, joka oli sivussa kaikista muista. Se sijaitsi hämärässä nurkassa vaaterekin varjossa ja sen keskellä nökötti vain yksi posliininen kahvikannu.
Uteliaana Vili lähestyi kannua. Sen vaaleansininen pinta oli lumoavan sileä ja välkehti kauniisti. Kannun nokassa oli pieni tahra, mutta se lähtisi varmaankin hankaamalla. Vili käänsi hintalapun esiin. Vain viisi euroa. Päätös oli helppo.
-Tämä on täydellinen mummille, Vili kuiskasi ja nappasi kannun mukaansa. -Ja rahaa jää vielä ylikin. Voin käyttää sen omiin ostoksiini.
Päästyään kotiin, Vili haki keittiöstä rätin, istui huoneensa lattialle ja alkoi kiillottaa kannua huolellisesti. Nokassa oleva tahra oli yllättävän sitkeä. Vili hankasi ja hinkkasi läiskää monta minuuttia, eikä se sittenkään kadonnut. Se ei edes haalistunut.
Viliä alkoi ärsyttää.
Hän kävi siivouskomerolla ja löysi sieltä karhean hankaussienen. Sieni ehti raapaista vain kerran kannun pintaa, kun ilmoille kiiri tuskainen huuto:
-Auauau!
Vili hätkähti säikähdyksestä.
-Mikä se oli? hän kysyi vilkaisten pelokkaana ympärilleen.
Kun mitään ei kuulunut, Vili pyyhkäisi sienen toistamiseen tahran yli. Se sai aikaan uuden kiljaisun.
-Aiaiai!
Vili katsoi kädessään olevaa kannua silmät suurina.
-Onko siellä joku? hän kuiskasi.
Vilin hämmästykseksi kannun nokasta alkoi kuulua pihinää ja sen kansi alkoi täristä. Hän työnsi kannun kauemmas lattialle ja perääntyi itse sängylle istumaan. Vili henkäisi epäuskoisena, kun kansi pamahti pois paikaltaan ja pieni läpikuultava hahmo hyppäsi kevyesti ulos.
LUKU 2
-Kumartakaa edessäni! Minä olen kannun henki! olento julisti mahtavalla äänellä ja teki maagisia liikkeitä käsillään. -Tulin aiheuttamaan kaaosta ja turmelemaan mielenne, se höpötti, kunnes ratkesi hulvattomaan nauruun.
Vili katseli suu auki, kun hahmo kieri lattialla ja koetti puhua hihityksensä lomasta.
-Olisit… nähnyt… itsesi! se ulvoi naurusta ja takoi nyrkkejään mattoon. -Tuo kaikki soopa taisi mennä sinuun ihan täydestä!
Vili rykäisi. Hän oli hämmentynyt.
-Oletko sinä oikeasti henki? hän sai lopulta kysyttyä. -Niin kuin Aladdin ja taikalamppu-sadussa?
Hahmo lopetti oitis nauramisen ja pyöräytti kyllästyneenä silmiään.
-Voi voi. Se tarina on tehnyt paljon hallaa meille henkiolennoille, hahmo jupisi. -Kuulehan. Jokainen esineen sisällä asuva hiippari ei ole henki. Eivätkä kaikki meistä osaa edes toteuttaa toiveita. Mutta arvaa uskovatko ihmiset sitä tuon sadun takia?
Vilin silmät alkoivat säihkyä.
-Toteutatko sinä toiveita? hän kysyi jännittyneenä.
-Saatan toteuttaakin, hahmo vastasi. -Vaikka mieluummin kyllä veistelisin hammastikkuja tai pitäisin maatilaa aavikolla.
Hahmo taikoi esiin pienen liitutaulun ja piirsi siihen kaksi tikku-ukkoa.
-Tässä olen minä, se esitteli ensimmäisen piirroksen. -Olen UTU. Unelmiin ja Toiveisiin erikoistunut Uranuurtaja.
Sitten se osoitti toista tikku-ukkoa.
-Tässä taas olet sinä. HÄIRIKKÖ. Häiritsevin Äänin Iltaa RIKKova Örvelö. Vingutit rätilläsi niin kovaa taloni seinää, että korviini sattui ja heräsin satavuotisilta torkuiltani. Vaikka ansaitsisit siitä hyvästä rangaistuksen, meidän outo lakimme määrää palkitsemaan sinut. Saat esittää neljä toivetta…
-Neljä! Vili henkäisi ihastuneena.
-Neljäpä neljä! Jossain minä sentään voitan sen Aladdinin lampussa majailevan humpuukimaakarin, Utu kehaisi hihittäen. -Höristäpä nyt korviasi ja kuuntele tarkkaan. Tässä tulevat säännöt.
Vili kumartui posket hehkuen lähemmäs tuota kummallista olentoa.
–Sääntö numero yksi, Utu julisti juhlallisesti. -Jokainen toive saa koskea vain itseäsi. Sääntö numero kaksi. Lisätoiveita tai rahaa ei voi toivoa. Sääntö numero kolme. Kaikki toiveet pitää esittää kahden kuukauden sisällä.
Utu katsoi epätoivoisen näköisenä ylöspäin.
-Jos aikarajaa ei ole, ihmiset raapivat päätään toivomustensa kanssa vuosikaudet. Usko pois, se sääntö on kehitetty hyvästä syystä. Olette viivyttelyn mestareita.
-Saanko toivoa nyt heti? Vili kysyi silmät loistaen.
-Et! Utu parkaisi. –Neljäs ja tärkein sääntö on tämä. Jokainen toive pitää esittää keskiyöllä. Juuri samalla hetkellä, kun kello lyö kaksitoista.
-Miksi? Vili kysyi.
-Mistä minä sen tietäisin? Utu kivahti. -Se lukee ohjeissamme, jotka joku on joskus keksinyt jossain. Ehkä hän on vain halunnut valvottaa ihmisiä hiukan pidempään.
Utu virnisti ajatukselle, mutta vakavoitui nopeasti.
-Lopuksi vielä varoitus, se sanoi painokkaasti. -Mieti tarkkaan mitä haluat. Toiveiden peruminen on mahdotonta.
Vili nyökytti innoissaan. Hän kuunteli Utua vain puolella korvalla, sillä hänen mielessään risteili jo kokoelma toiveita, jotka varastivat hänen huomionsa. Mitä ihmettä hän toivoisi ensimmäiseksi?
Kun Vili palasi takaisin todellisuuteen, hän huomasi hengen kadonneen.
-Mihin sinä menit? hän huhuili ja hankasi hihallaan kannun tahraa.
Mutta Utu oli ja pysyi poissa.
LUKU 3
Vili pinnisteli pysyäkseen hereillä. Vuorokausi vaihtuisi minuutin kuluttua ja hänen ensimmäinen toiveensa oli jo valmiina. Kello liikkui piinallisen hitaasti, mutta viimein kummatkin viisarit seisoivat kahdentoista päällä.
-Toivon, että saisin uusimman ja hienoimman puhelimen, Vili sanoi ääntäen mahdollisimman hitaasti ja selkeästi.
Hän istui peittonsa alla ja vilkuili odottavana ympärilleen. Mitään ei tapahtunut. Henki loisti poissaolollaan, eikä mistään ilmaantunut säkenöivää pyörrettä, joka olisi heittänyt uumenistaan uuden luurin. Vili painautui tyynylleen pettyneenä.
-Arvasin sen, hän jupisi. -Koko juttu oli pelkkää huijausta.
Kun Vili aamulla heräsi, keskelle lattiaa oli kuin olikin ilmaantunut laatikko.
-Se toimi sittenkin, Vili kuiskasi haltioissaan ja hyppäsi yhdellä loikalla paketin kimppuun. -Mutta miksi laatikko on noin suuri?
Kädet innostuksesta vapisten Vili avasi kannen ja kurkisti laatikon sisään.
-Mitä ihmettä? hän puuskahti.
Hän hieraisi pari kertaa silmiään ja katsoi sitten uudelleen.
-Voi ei! Vili sihahti. -Se pönttöpää henki!
Kiukusta pihisten Vili nappasi hankaussienen käteensä ja pyyhkäisi sen kannussa olevan tahran yli.
-Auts! Korvani! kuului kannun uumenista.
Hetkeä myöhemmin Utu kiemurteli ulos asunnostaan.
-Kas. HÄIRIKKÖ, se totesi haukotellen. -Jos tulit kiittämään toiveesi toteuttamisesta, saanen pyytää sinua saapumaan myöhemmin uudelleen. Työaikani alkaa vasta kahden tunnin kuluttua.
-Kiittäminen ei tullut ensimmäisenä mieleen, Vili kivahti. -Kertoisitko minulle mikä tämä on?
Hän nosti laatikosta suuren puisen möhkäleen, jonka kyljessä oli käännettävä ympyrä täynnä numeroita.
-Puhelin, Utu vastasi. -Toivoit uusinta ja sen myös sait.
-Tämä puhelin oli uusi joskus dinosaurusten aikaan! Vili huudahti. -Tai ehkä Kiviset ja Soraset soittelivat sillä toisilleen.
Utu taikoi esille mustavalkoisen mainoksen ja näytti sitä Vilille.
-Ole hyvä ja katso itse. Uusinta uutta. Höpöttelijä 12.
Vili tarkasteli pientä paperia ja alkoi hihittää.
-Tämä mainos on sadan vuoden takaa. Höpöttelijä oli silloin ehkä viimeisin juttu, mutta nyt puhutaan kännyköihin.
-Jaa kännyköihin, Utu toisti mietteliäänä. -Täytyykin päivittää vuosi ajan tasalle. Nukahdin 1900-luvun alussa ja maailma on saattanut siitä hieman muuttua.
-No, anna sitten se uusi luuri, Vili pyysi ja ojensi kätensä.
-En haluaisi puuttua tähän, mutta oletko varma? Utu kysyi. -Sen jälkeen sinulla on enää kaksi toivetta jäljellä.
-Miten niin? Vili vinkaisi. -Sinä itse tyrit tuomalla minulle antiikkia. Saat korvata sen…
-Korvata! Utu alkoi kikattaa. -Henget eivät korvaa koskaan mitään. Minä toimitin puhelimen. Minkä voin sille, jos se ei kelpaa sinulle.
-Mutta se ei ole uusin! Vili kimitti.
-Oli se joskus, Utu puuskahti. -Ota tai jätä. Minä menen takaisin nokosille.
LUKU 4
Seuraavana iltana Vili makasi jälleen sängyssään. Hän oli vetänyt peiton leukaansa saakka ja tuijotti kellon viisareita. Enää puoli minuuttia ja hän saisi uuden toiveen. Kun kello raksahti puolenyön kohdalle, Vili sanoi:
-Toivon, ettei minun tarvitsisi käydä koulua enää koskaan.
Sitten hän sulki silmänsä. Mitään ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan ennen aamua.
Maanantaiaamu koitti. Herätyskello soi seitsemältä. Vili laahusti aamutoimilleen ja lähti kouluun. Hän mietti hieman katkerana puhelinjupakkaa ja pohti miten Utu järjestäisi seuraavan toiveen.
-Se on varmaan lennättänyt koulun avaruuteen yön aikana, hän hihitti. -Pihassa on jäljellä vain märkä läiskä ja pari keinua.
Tuo hauska ajatus sai Vilin juoksemaan loppumatkan. Hänen suureksi pettymyksekseen koulu seisoi jämäkästi paikallaan. Mutta jotain outoa pihalla oli silti. Lippu oli vedetty salkoon ja etuovella seisoi jonkinlainen paraatijoukko.
-Koululle tulee varmaan joku tärkeä vieras, Vili arveli. -Ehkä presidentti. Tai… Voisikohan olla joku superkuuluisa laulaja?
Vili hyppeli jännittyneenä pihalle. Hän pelästyi, kun suuri konfettitykki pamautti hänen päälleen valtavan kasan kiiltävää paperisilppua.
-Hän tuli! Hän on täällä! käsityönopettaja Kässäri kimitti rehtorille.
Vili huomasi koko koulun kerääntyneen paikalle. Opettajat hymyilivät jonossa maireina ja rehtori Pääjehu piteli käsissään kultaista vatia. Rehtori rykäisi ja sanoi mikrofoniin:
-Hyvä koulun väki ja erityisesti hyvä Vili! Opettajasi rouva Harppi on seurannut tarkkaan opintojasi ja havainnut sinun olevan poikkeuksellisen lahjakas.
-Täh? Vili kysyi ja katsoi ympärilleen. -Onko tämä pilaa? Sain viime viikon matikankokeestakin vitosen.
Rehtori huitaisi kädellään ilmaa.
-Se koe oli sinulle liian helppo! Tarvitset haastavampia tehtäviä, muuten suoriudut huonosti. Siksi olemmekin päättäneet, että peruskoulusi päättyy tänään.
-Siis mitä? Vili kysyi ja nipisti itseään. -Kouluko päättyy?
-Juuri niin, rehtori vahvisti. -Sinun ei tarvitse käydä yläastettakaan, vaan voit pitää muutaman vuoden lomaa. Menet sitten seuraavaksi opiskelemaan ammattiin. Hieman vanhempana.
Vilin silmät alkoivat loistaa.
-Tämä on niin siistiä, hän hykerteli itsekseen. -Utu teki parempaa työtä kuin osasin odottaakaan.
Kun muut lähtivät tunnille, Vili suuntasi kotiin. Unelmoiden hän käveli pitkin tienpiennarta ja näki jo mielessään tulevat vuodet. Aurinkoa, vapaata, pitkään nukkumista ja hauskanpitoa.
Meni viikko. Meni toinen. Kun kolmannen viikon maanantai valkeni harmaana ja loskaisena, Vili potkaisi sängynjalkaa.
-On satanut siitä saakka, kun kouluni loppui, hän marmatti. -Yhtenäkään päivänä en ole päässyt ulos leikkimään!
Sitä paitsi kenen kanssa hän olisi leikkinyt? Kaikki kaverit olivat arkisin koulussa. Ja koulun jälkeen he tekivät läksyjä tai lukivat kokeisiin. Vili oli aina yksin. Myös kotona, sillä vanhemmat olivat töissä aamusta iltaan.
Vili pyöritteli muroja lautasellaan ja katsoi kaipaavana koulureppua. Pelaaminen ja telkkarin tuijotus eivät kiinnostaneet enää pätkän vertaa. Hän kävisi mieluusti koulua vaikka satavuotiaaksi, jos vain pääsisi takaisin rouva Harpin luokalle. Hänellä oli ikävä jopa läksyjä ja koulun ruokalaa. Useimmiten siellä oli ihan hyvää ruokaakin.
Miettimättä sen pidempään, Vili haki hankaussienen ja raaputti Utun esille.
Taasko sinä? henki kiukkusi nähdessään Vilin. -Eikö täällä saa koskaan enää nukkua?
-Minä haluan, että peruutat koulutaian, Vili pyysi.
Utu katsoi häneen silmät suurina.
-Että mitä?! se karjaisi. -Muistaakseni sanoin, ettei toiveita voi peruuttaa.
-Teen mitä vain, Vili aneli. -Täytyyhän jokin keino olla.
-No jaa, Utu sanoi pehmeämmin ja hieroi otsaansa. -Kuulin kyllä kerran eräästä hengestä, joka onnistui perumaan toiveen. Mutta…
-Niin, mitä? Vili tarttui pieneenkin mahdollisuuteen. -Kerro heti!
-Se vaati kaksikerroksisen suklaakakun, Utu muisteli.
-Käyn heti ostamassa sellaisen, Vili vastasi ja kääntyi lähteäkseen huoneesta.
Utu rykäisi äänekkäästi.
-En lopettanut vielä, se ilmoitti. -Kakun lisäksi tuo toinen henki nautiskeli rasiallisen konvehteja sekä pannullisen kuumaa kahvia.
-Selvä, Vili sanoi.
-Kerman kanssa, Utu lisäsi nopeasti. -Ja kymmenen sokeripalan.
-Oliko vielä jotain muuta? Vili kysyi kärsimättömästi.
-Jaa, kai tuo riittää, Utu mietti. -Tai jos sittenkin tuot kaksi rasiallista niitä konvehteja. Taika oli aika suuri ja saattaa olla…
-Minä tuon, Vili henkäisi.
Sen sanottuaan hän lähti kauppaan.
Jatkuu luukussa 11.12. 🎄
(P.S. Tämä pidempi versio sopii oikein hyvin myös lapsille luettavaksi iltasaduksi.)
❤️, Erja