Istuttiin enkun tunnilla ja meidän luokalle tuli kolme uutta poikaa. Tai kai sen ikäisistä voi puhua jo nuorina miehinä. Muistan sen missä istuin ja muistan myös sen, kuinka hän käveli luokan poikki ikkunariviin.
Silloin en vielä tiennyt sitä, mutta olin juuri nähnyt tulevan aviomieheni <3
Lähetkö leffaan?
Tästä hetkestä on kaksikymmentäneljä vuotta. Silti se kulkee yhä elävästi mun silmien edessä. On jännää kuinka jotkut asiat jäävät mieleen niin lähtemättömästi.
Eräänä päivänä lähdettiin tämän pojan kanssa koulun jälkeen kävelemään samaan suuntaan. Juteltiin niitä näitä, kun hän äkkiä kääntyi puoleeni ja kysyi lähtisinkö leffaan perjantaina. Katsomaan juuri ilmestyneen Forrest Gumpin.
Treffattiin kyllä ekan kerran sinä perjantaina, mutta ei menty leffaan, vaan hengailtiin kaupungin yössä muuten vaan. Edelleen, kun Forrest Gump tulee telkkarista, mieheni aina kysyy, että pitäisikö meidän nyt katsoa se vihdoin yhdessä : ) Kaikkien vuosien jälkeen.
Siinä ne. Meidän ikimuistoiset ensimmäiset yhteiset askeleet.
 |
| Häävalssin jälkeen |
Samanlaisia ja silti niin erilaisia
Puolitoista vuotta siitä, kun alettiin seurustella, muutettiin yhteen.
Asuin ekan puoli vuotta itsekseni meidän kolmenkymmenen neliön kerrostaloyksiössä, sillä mieheni kävi siinä kohtaa armeijan. Nuoren rakkauden onneksi intti oli samassa kaupungissa ja iltalomia oli kohtuullisen usein.
Me ollaan perusluonteiltamme aika erilaiset.
Mieheni on ollut alusta saakka tosi rauhallinen. Häntä ei nuorempana saanut oikein edes suuttumaan mistään. Itse olen ollut aina äkkipikainen ihminen, suuttunut leimahtaen ja puhumisen sijaan turvautunut mököttämiseen.
Vuosien mittaan ollaan pikkuhiljaa tultu lähemmäksi toisiamme luonne-eroissa. Hän osaa tänä päivänä jo suuttuakin välillä. Minä puolestani olen rauhoittunut ja koitan mieluummin välttää riitoja. Ja olen lopettanut… no… ainakin suurimmaksi osaksi myös mököttämisen.
Meillä on tosi samanlainen huumorintaju. Tilannekomiikka on just meidän juttu ja myös kaikesta mikä menee penkin alle väännetään usein vitsiä. Joskus kamalimman stressin ja umpikujan keskellä mikään ei auta paremmin kuin se, että nauraa vedet silmissä ja vatsalihakset krampissa omalle tilanteelleen jonkun vitsin avulla.
Kun muutettiin yhteen, mieheni oli todellinen aamuvirkku, joka oli hereillä aina viimeistään seitsemältä. Ihan ilman kelloa ja myös vapaapäivinä.
Minä taas olen iltavirkku (edelleen), joka mieluusti valvoisi yhteen saakka ja nukkuisi sitten kymmeneen.
Vuosien edetessä mieheni on alkanut mennä nukkumaan aina vaan myöhemmin ja myöhemmin. Tavallaan. Toisinaan, kun katsellaan yhdessä jotain leffaa, hän siinä vartin katselee ja heittää sitten makuuasentoon ”katselemaan” loppuelokuvan. Kuorsaus kuuluu jo viiden minuutin kuluttua.
Tätä ominaisuutta oon huonounisena välillä suorastaan kadehtinut. Hän nukahtaa vaikka seinään nojaten ja ihan helposti alta kymmenen minuutin.
Hän on myös varsinainen Puuha-Pete. Aina on työn alla jotain ja hän on muutenkin alituiseen liikkeessä. Tosin hänen äitinsä ja mummonsa olivat samanlaisia touhuajia, joten ehkä tämä kulkee veren perintönä.
Mitä jos mentäis naimisiin?
Olen välillä vitsaillut miehelleni, että olisihan se ollut kiva kertoa lapsille, että iskä kosi romanttisesti polvillaan jossain ylläripaikassa, äiti kyynelehti ilosta ja vastasi heti myöntävästi.
Todellisuudessa istuttiin illalla sohvalla lueskelemassa, kun minä siinä mietin ääneen, että mitäs jos mentäisi naimisiin? Mieheni kysyi olenko tosissani, mietti hetken ja sanoi sitten, että ”Voidaanhan me mennä.” Tämän jälkeen asia oli vähän niinkuin sovittu ja me jatkettiin lukemista.
Häitä järjestettiin ahkerasti koko puolitoista vuotta ennen H-hetkeä.
Muistan Häämessut Helsingissä, sormusten ostoreissun Hämeenlinnassa, pukujen sovittelukierroksen kaason kanssa, koristeiden askartelun, koemeikin ja -kampauksen, polttarit. Kaiken.
 |
| Eka puku sovituksessa |
 |
| Kakkukoriste ja hääkarkit |
 |
| Dingo-fani polttareissaan |
 |
| Rakkaani pääsi omissa polttareissaan kesäkelkkarata-ajelulle Messilään |
Muistan edelleen koko hääpäivän aikataulun aamusta myöhäiseen iltaan.
Muistan sen, kun heräsin kuudelta ja istuin kampaajalla neljä tuntia. Kuinka jännitti niin hemmetisti, kun yritin siellä saada pari leipää syötyä ennen meikkiin ja valokuvaukseen menoa. Sulhaseni hoiteli sillä aikaa meidän tavaroiden kuljetuksia kotoa hotellille ja juhlapaikalle.
Muistan millaista oli seistä kirkon eteisessä minut saattaneen isäni vieressä, odottamassa häämarssin alkutahteja. Ja kuinka helpottuneelta tuntui vihkimisen jälkeen, kun kaikkein jännin osuus oli takana.
Muistan helteisen päivän, ihanan hääjuhlan ja jatkobileet yömyöhällä hotellissa. Ja kuinka aamuyöstä kiskottiin yhdessä hiukan yli 150 pinniä mun hiuksista pois.
Muistan myös sen, kuinka häiden ja Kreetalle suuntautuneen häämatkan jälkeen iski ihan tajuton tyhjyyden tunne, kun olisi halunnut elää hääpäivän aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Mentiin naimisiin 08.07.2000, joten huomenna vietetään meidän yhdeksättätoista hääpäivää.
Yhteiselossa on ollut runsain mitoin sitä kuuluisaa ylä- ja alamäkeä. Kyllä tasaisempia hetkiäkin on mahtunut sekaan ja niistä on kaikkien myrskyjen keskellä sitten osannutkin nauttia kunnolla. Mutta sitähän se elämä on – yhtä aaltoliikettä.
Ne, jotka ovat mun tekstejä aiemmin lukeneet, tietävät, että ollaan mieheni kanssa samassa veneessä myös työmaalla. Yhteistä aikaa siis löytyy sekä töissä, että kotona.
Eikä sitä kyllästy toisen näkemiseen, niinkuin jotkut ovat joskus kysyneet. Ollaan tehty yrittäjän hommia niin pitkään yhdessä, että se olisi ihan outoa, jos aamuisin lähdettäisiinkin töihin eri osoitteisiin.
Ja miettikää, ennen yrittäjyyttä oltiin vielä samalla huoltsikalla myyjinä kaksi vuotta. Ja monesti vielä samoissa vuoroissa opintojen takia. Että yhteen ollaan kasvettu jo alusta saakka.
(Oon muuten pyytänyt, että mieheni kirjoittaisi jonkun jutun mun blogiin. Vierailijana. Katsotaan suostuuko hän joku kerta.)
Vuosien varrella ollaan usein puhuttu siitä, kuinka suuri onni on, että kohdattiin. Kun löytyi oikeasti sellainen ihminen, jonka kanssa on kotona – oli sitten vaikka toisella puolella maapalloa. Kun hän on siinä vieressä, on hyvä olla. Kun ei kaipaa mitään muuta.
Ja kyllä meillä riidelläänkin. Välillä kiljutaan niin, että oksat pois. Tai totuuden nimissä lähinnä minä kiljun. Siitä tulee vaan tosi kurja olo, jos vihoittelee pitkään ja useimmiten huomaa loppujen lopuksi kuinka turhasta asiasta sitä vouhkaa. Mutta vouhkaa silti aina uudelleen. Ei sitä kai koskaan ihan kokonaan opi.
Jos asia niin vaatii, siitä keskustellaan sitten suurimman höyryn laannuttua niin, että molemmat saa esittää oman näkemyksensä. Ja taas totuuden nimissä mun keskustelu on kyllä välillä enemmän jäkätystä. Ettette saa ihan liian ruusuista kuvaa meidän yhteiselosta…
Jos toisen mielestä puolison jokin käytös loukkaa, kyllä siitä pitää sanoa. Toinen ei välttämättä itse edes huomaa sitä.
 |
| Kuva: Studio Soile Siltanen |
Mun mielestä tärkeitä asioita hyvässä parisuhteessa
Että kumpikin saa olla oma itsensä, joutumatta miellyttämään toista tai tanssimatta toisen pillin mukaan. Ihmistä ei todella voi muuttaa, mutta omaa asennoitumistaan asioihin voi.
Että puheyhteys säilyy, koska kukaan ei ole ajatustenlukija. Jos aina vain odottaa toiselta asioita, eikä koskaan lausu toiveitaan ääneen, ei voi syyttää kuin itseään.
Että kumpikin sitoutuu säilyttämään sitä kipinää. Huomioi toista. Arvostaa ihmisenä. Näkee vaivaa suhteen eteen. Eikä pidä koskaan toista itsestäänselvyytenä.
Että laittaa (edes) joskus puolison kaiken muun edelle. On liian nöyryyttävää hävitä tärkeydessä aina työlle, kavereille, kännykälle tai telkkarille.
Ettei joudu taistelemaan mustasukkaisen puolison kanssa, sillä toista ei voi omistaa. Mitä tiukemmin koittaa toista pitää otteessaan, sitä varmemmin puolisoa alkaa ahdistamaan.
Jos ihmisellä on omassa suhteessaan tarpeeksi molemminpuolista rakkautta, kosketusta, halua, arvostusta ja vapautta, ei hänellä ole mitään syytä lähteä vieraisiin.
Että kosketus säilyy. Ihminen tarvitsee kosketusta. Kun pari asuu saman katon alla, on suhde ilman mitään kosketusta enemmän kämppäkaveruutta.
Että ottaa välillä vähän etäisyyttä toiseen.
Tiedättekö – kun paljon ollaan yhdessä, on joskus tosi terveellistä viettää aikaa erillään vaikka päivä tai pari. Molemmat esimerkiksi omien kavereitten kanssa reissussa. Sen jälkeen vasta on ikävä ja kipinät vaan sinkoilevat. Ihan kuin suhteen alussa – uskokaa pois.
Että elää myös jokaisen parisuhteen päivän muistaen, että elämä on rajallinen.
Sulle Rakkaani…
Luet aina nämä mun kirjoitukset ja jaat niitä eteenpäinkin. Koska sellainen sinä oot. Ihana ja kannustava. Olet tukenut mua tässäkin haaveessa alusta saakka. Kuten kaikessa muussakin, mitä saan päähäni tehdä tai yrittää.
Rakastan sua sydämeni pohjasta. Olet parasta mitä kuvitella saattaa. En olisi ikinä uskonut löytäväni rinnalleni ihmistä, joka tuntuu niin omalta sielunpuolikkaalta.
Olet ihana ja huolehtiva isä meidän lapsille.
Olet mun turvani ja peruskallioni.
Voin aina luottaa sinuun.
Et koskaan arvostele mua, tekemisiäni tai valintojani, vaikka joskus olisi varmaan aihettakin.
Eikä koskaan – kertaakaan ole tarvinnut elämässäni miettiä rakastatko sinä minua <3
”Minä Sinua rakastan, tiedän sen.