Vanha intiaaniviisaus kertoo, ettei ketään voi tuomita, ennenkuin on kulkenut hänen mokkasiineissaan. Tämä lause tulee mulle mieleen aina, kun joku seisoo edessäni kertomassa, millä tavalla minun tulisi elää tai missä olen kulkenut harhaan. Kaikkein eniten mut saa kuitenkin näkemään punaista se, kun joku toinen kertoo minulle, kuinka helppoa elämäni on.
Esimerkiksi tässä koronaeristyksen aikana mulle palasi mieleen useasti se, miten olen moneenkin eri otteeseen saanut kuulla, kuinka helppoa ja mukavaa se on olla yrittäjä, kun ei tarvitse laittaa lapsia aamu- tai iltapäivähoitoon. Kun voi tehdä työasioita millä ajalla vaan, hoitaa lapset siinä ohessa, eikä ole koskaan tarvinnut raahata heitä päiväkotiin.
En ole edes viitsinyt alkaa selittää kyseisille henkilöille kolikon toista puolta. Miten haastavaa on oikeasti jakaa aikansa lastenhoidon, kodinhoidon ja työn kesken, kun ne kaikki ovat saumaton osa toisiaan ollessaan saman katon alla. Tai ehkä heitä ei olisi edes kiinnostanut kuulla sitä. No, kulunut keväinen karanteeni toi moneen perheeseen juuri kyseisen tilanteen – lapset kotona, työt myös. Jo muutaman päivän päästä alkoi hermoja putoilla.
Kun nämä ihmiset, jotka tietävät elämästäni niin paljon enemmän kuin minä itse,”pääsisivät” saman valinnan eteen, uskon, että useammankin heidän lapset olisivat loppujen lopuksi siltikin päikyssä. Niin olisivat omanikin, jos uudelleen näitä päätöksiä joutuisin vielä pienten kohdalla tekemään.
Kuusi vuotta on pitkä aika lapselle ilman ikäkontakteja, jos ei käy missään muualla, kuin kotona tai satunnaisilla leikkitreffeillä. Kuusi vuotta on myös vanhemmalle hemmetin pitkä aika hoitaa työasiat aina vasemmalla kädellä, kiireessä – kaiken muun arjenpyörityksen ohessa. Itse kun olen vielä tosi introvertti, en tuntenut mitään vetoa perhetupiin, hiekkalaatikon reunoille jutustelemaan tai lapsi-vanhempi-kerhoihin. Niinpä etenkin esikoisen sosiaaliset suhteet olivat enemmän kuin retuperällä.
Meidän esikoinen oli päiväkodissa kaksi päivää viikossa, kahden vuoden ajan (ikävuodet 3-5). Niinä päivinä kävin työpaikalla, muun ajan hoidin hommani etänä kotoa, samalla lasta hoitaen. Kun kuopus syntyi, jäi esikoinen vielä vuodeksi kotiin ennen eskaria. Tuon vuoden aikana, hän kävi seurakunnan kerhossa kaksi kertaa viikossa, kolmen tunnin ajan.
Näin jälkiviisaana, esikoiselle tuo oli sopiva määrä, kuopus on sosiaalisempi. Hänen kohdallaan olen katunut muutaman kerran, etten palannut ihan työpaikalle asti töihin hänen täyttäessään kolme ja vienyt häntä siksi ajaksi osapäivähoitoon. Siellä hän olisi kaiken lisäksi saanut kovasti kaipaamiaan kaveriyhteyksiäkin. Ajattelin tyhmyyksissäni, että ”säästän” tuon hoitopaikan jollekin, joka sitä vielä enemmän tarvitsee ja asenteella ”ei tarvitse auttaa”, koitin sinnitellä kotona kasvavan paperipinon kanssa, hoitaen asiat aina myöhässä, kun ei koskaan päivällä ollut töille aikaa.
Jäin siis meidän kuopuksenkin kanssa kotiin siihen saakka, kunnes hän aloitti eskarin.
Miksi näin?
No.
Tässä kohtaa tarinaa astuu kuvaan vanha äitimyytti ja lause ”Kun teet lapsia, hoidat ne itse”. Kuvittelin tekeväni hyvin ja loistavasti – lapsen edun huomioon ottaen, kun jätin lapsen kotihoitoon. Maailma on näet onnistuneesti aivopessyt mut siihen muottiin, että lapsella on kaikkein paras kasvaa kotona. Ja varmasti näin useimmissa tapauksissa onkin, mutta siihen pitäisi lisätä vielä se, että lapsi tarvitsee leikki-ikäisenä oheen myös jonkin verran ohjattua toimintaa ja ikäkontakteja. Kyllä meillä olisi hajonnut sekä äidin, että kolmevuotiaan päät ilman seurakunnan päiväkerhoa ja perjantaista perhekerhoa.
Perhekerhossa lapsi leikki innoissaan muiden kanssa, oppi toimimaan ryhmässä ja sai (toivottavasti) elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Samalla minä sain hengähdyshetken ja vertaistukea muilta vanhemmilta kaikessa lapsen kasvuun ja käyttäytymiseen liittyvissä ihmettelyn aiheissani. (Miten ihanaa onkaan kuunnella sellaista ihmistä, joka on käynyt saman polun ja voi kertoa, mistä on kyse).
Somessa tulee aika-ajoin vastaan viestiketjuja, joissa keskustellaan aiheesta kotihoito vs. päikky. Kommentointi käy joskus aika kiivaanakin mm. sen puolesta, että toinen lapsi hoidetaan kotona, jos esimerkiksi äiti on siellä vauvan kanssa.
Mun on helpompi ottaa kantaa, kun tämä asia ei koske meidän elämää enää. Tämä edellä mainittu on juuri sitä hemmetin tuomitsemista. Kukaan meistä – ei kukaan – tiedä toisten elämän olosuhteita. Kuten ollaan hyvin nähty, ne somessa näytetyt, kiiltävät ”familytimekuvat” eivät voi vastata moninkaan paikoin oikeaa todellisuutta, jos päätellään jotain siitä pahasta olosta, joka yhteiskunnassa heräsi, kun perheet ajettiin keväällä pakolla yhteen.
Jos omat lapset nukkuvat hyvin, ovat perusterveitä ja itse on terve vanhempi hyvällä jaksamisella, voi olla vaikeaa ajatella sen puolesta, ettei näin ole kaikilla. Pitää katsoa laatikon ulkopuolelle.
Jollakin voi olla haastava isompi lapsi, joka tarvitsee sataprosenttisen läsnäolon vanhemmalta. Tällaisessa tapauksessa on niin jees laittaa hänet päiväkotiin edes osaksi viikkoa, että vanhempi pystyy sekä keskittymään vauvan hoitoon, että myös itse lepäämään.
Tai jos vauvalla on koliikki ja hän huutaa yöt kipujaan, voi toiselle lapselle olla monin paikoin hedelmällisempää päästä johonkin muualle päiväksi, kuin viettää aikaa yliväsyneen, vauvaa hoitavan vanhemman kanssa. Kenties kokonaan ilman kunnon aikuiskontaktia koko päivänä.
Tai ehkä vanhemmalla on ongelmia. Masennusta. Baby bluesia. Muita harmituksen aiheita, joita paljon nukkuva vauva ei vielä täysin havaitse, mutta jotka saattavat koskettaa kotona olevaa toista lasta syvältä. Pelottaa ja mietityttää.
Näitä esimerkkejä on yhtä monta, kuin perheitäkin, joista kaikilla on omat murheensa ja taustansa.
Joista me emme tiedä.
Ja kun emme tiedä, emme tuomitse.
Rakkaudella,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76
