Sen pitäisi olla kahden ihmisen onnellinen päivä, jota pitäisi edeltää onnellinen juhlien järjestely.
Mutta…
Kuinka usein ennen hääkuvien leveitä hymyjä käydään läpi helvetillinen rumba, jossa raivotaan, itketään, vedetään satojen vuosien takaiset kaunat esiin, osoitetaan mieltä, ollaan osallistumatta mihinkään tai päällepäsmäröidään kaikki.
Ja niin.. Nyt ei puhuta hääparista, vaan lähisuvusta.
Minun, sinun, muiden häät?
Hääjuhla on jostain syystä kautta aikojen ollut tilaisuus, joka useissa tapauksissa herättää uinuneita tunteita pintaan monissa suvuissa. Ristiriitoja ei aiheuta pelkästään se, että kaksi mahdollisesti hyvinkin erilaista sukua yhdistetään hetkeksi juhlimaan saman katon alle, vaan myös omissa suvuissa riittää patoutuneita asioita. Käsittelemättömät riidat ja jo unholaan painuneet ihmissuhteet nousevat uudelleen tapetille. ”Jos tuo kutsutaan teidän häihin, niin minua ei sitten siellä näy!”
Tällaiset hetket luovat hääparille inhottavia paikkoja valita kutsuttavien välillä, kumpi heille on tärkeämpi. Oikea ratkaisu on kutsua kaikki, jotka haluaa. Jos joku jää pois tyhmistä syistä, se on hänen asiansa eikä hääparin tarvitse kantaa asiasta minkäänlaista syyllisyyttä. He eivät ole syypäitä toisten ihmisten välisiin riitoihin.
Valinnanvapaus omissa häissä pitäisi olla itsestään selvyys. Juhlan pitää olla hääparin, ei esimerkiksi heidän vanhempiensa näköinen. Vanhemmat auttavat tottakai tarvittaessa ja pyydettäessä, mutta päätäntävalta pitää jättää päivän päähenkilöille. Joka asiassa. Kyseenalaistamatta toisten valintoja.
Katselin tässä yhtenä iltana lasten kanssa amerikkalaista versiota ohjelmasta ”Tahdon morsiuspuvun”
Juuri siinä kyseisessä jaksossa pukua etsi morsian, joka halusi pukeutua hääpäivänään mustaan. Se oli muutenkin hänen juttunsa ja värinsä.
Morsiamen äiti puolestaan halusi nähdä tyttärensä valkoisessa ja näytti mielipiteensä todella selvästi. Kun morsian ei taipunut äitinsä tahtoon, veti äiti ässän hihasta ja teatraalisesti huusi, että kun hän kuolee, morsian tulee muistamaan tämän päivän ikuisesti.
Niinpä niin. Siinä kohtaa nähtiin morsiamen mielen täyskäännös. Loppujen lopuksi hän pukeutui hääpäivänään valkoiseen ja ainakin äiti oli tyytyväinen.
Silloin sanoin lapsille, että jos äiti koittaa joskus tulla sekoittamaan teidän hääjärjestelyitä tai puuttuu pyytämättä asioihin, niin sanokaa, että alahan akka kalppia kotisi suuntaan ja katso seinälle. Siellä on teidän hääkuvanne ja se päivä meni jo.
En ole ikinä – siis IKINÄ tajunnut niitä äitejä, jotka järkkäävät lastensa häitä kuin omiaan. Kun nyt ajattelee maalaisjärjellä, niin usein ikäeroakin on jo sen verran, että maku asioiden suhteen saattaa olla enemmänkin kuin erilainen.
En tiedä onko tässä useammin kyse reilusta auttamisenhalusta, joka vaan lähtee lapasesta. Vai omien toteutumattomien unelmien saattamisesta vihdoinkin todeksi oman lapsen häiden kautta.
Vai voisiko olla sittenkin se, että hääjärjestelyissä tulevat anopit saavat ottaa mittaa toisistaan ”luvan kanssa”. Silkkihansikkaat kädessä ja hymy huulillaan. Voittaja on se, kumpi uhraa enemmän aikaa ja rahaa sekä saa enemmän lopputuloksesta kiitosta. Ihan keneltä vaan – vaikka postinkantajalta.
Nait puolisosi, et hänen sukuaan
Monella naisella on jokseenkin kompleksinen suhde omaan äitiinsä. Kun on pienestä saakka oppinut kunnioittamaan vanhempia ja tottelemaan äitiä, on siitä sanan alta vaikea päästä omiin mielipiteisiin vanhemmallakaan iällä. Ja vaikka olisi kuinka määrätietoinen ja itsenäinen morsian omassa elämässään, taantuu moni lähes huomaamattaan pikkutytöksi lapsuudenkodissaan tai vanhempansa ehdotusten edessä.
Jos morsian on vielä ns. kiltti tyttö ja äiti voimakastahtoinen, tekee se tilanteesta entistä vaikeamman. Huonoimmassa tapauksessa äiti nielee nostalgian kyyneleitä tyttären astellessa vihille äitinsä hääpuvussa, mummon taiteilema nuttura päässään. Tytär itkee myös, mutta ihan muista syistä. Hänen ainutkertainen päivänsä jää hänen muistoihinsa ainutkertaisena monesta muustakin syystä kuin rakkauden juhlana.
Jos monella naisella on mutkikas tunnesuhde äitiinsä, on samoin myös monella äidillä poikaansa.
Joissain tapauksissa tuntuu, että äidin on niin vaikea päästää irti aikuisesta pojastaan, että hän seisoo melkein alttarilla hääparin välissä, ettei vaan jäisi unholaan, kuka on miehen elämän tärkein nainen. Äitihän se. Poikansa tukipilari ja kasvattaja.
Näissä tapauksissa morsian kuulee pitkin matkaa vähättelyä itsestään ja hyviä muisteloita miehensä existä, (joista kukaan ei silti oikeasti ole ollut äidin mielestä hänen pojalleen sopiva). Parhaat anopit eivät ”muista” morsiamen nimeä vielä sittenkään oikein, kun vietetään hääparin esikoisen rippijuhlia.
Nämä tilanteet eivät ratkea muuta, kuin sulhasen sanalla. Hänen pitää näyttää ja sanoa äidilleen, kuka on oikeasti hänen elämänsä nainen. Ja jos valintaa joutuu miettimään kovinkin pitkään, kannattaa naimisiinmenoa ehkä harkita vielä toisenkin kerran.
Entäpä hääparin isät sitten. Lähes poikkeuksetta (huom! lähes) isät ovat samaa mieltä kaikesta äitien kanssa. Tai voivat olla eri mieltä, mutta jättävät sen diplomaattisesti kertomatta.
Oikeasti miehiä ei voisi vähempää kiinnostaa. He eivät oikein pääse sisään siihen kaikkeen häähössötyksen ihanuuteen. Heitä ei kiinnosta häiden teemaväritys tai kukkien valinta, häämarssit tai kutsukortit. Eikä se, voiko Eira-täti istua Hillevi-serkun kanssa samassa pöydässä, kun naiset ovat kolmekymmentä vuotta sitten olleet ihastuneita yläasteella samaan poikaan.
Isät ovat ihan tyytyväisiä, kun heille jätetään tuolien kantaminen juhlapaikalle, tavaroiden roudaaminen paikasta toiseen ja opastekylttien naulaaminen tienvarsille.
Perinteet ovat myös yksi asia, joista taitetaan peistä. Joku tietty asia voi olla kulkenut suvussa häistä toiseen ja vanhemmista voi tuntua kamalalta petturuudelta, jos oma lapsi haluaakin ”häpäistä” perheen tekemällä asiat oman päänsä mukaan ja katkaisemalla tutun kaavan .
No, hänellä on siihen oikeus.
Muistetaan, että kaikki säännöt ja perinteet ovat ihmisten laatimia ja ihmiset niitä voivat myös muuttaa. Jos joku ei halua noudattaa perinteitä, hänen on saatava tehdä niin. Joissain älyttömimmissä perinteissä tapa kulkee ikäänkuin ”kostona” parilta toiselle. Kun edellisten sukupolvien on ollut pakko noudattaa niitä, ei seuraavienkaan anneta perinteistä laistaa. Sehän olisi edellisiä kohtaan ihan epäreilua.
Vetäkää yhtä köyttä
On hyvä, että hääparilla on tarvittaessa tukijoukkoja, joilta voi kysyä mielipiteitä. Parin pitää kuitenkin vetää yhtä köyttä siinä, että ne pysyvät mielipiteinä, joiden avustamana he tekevät omat päätöksensä. Morsian ja sulhanen tukevat myös toisiaan siinä, jos toinen on altavastaajana ja helpommin toisten vietävissä. Mihinkään kompromisseihin ei kannata suostua, jos ne eivät vastaa omaa näkemystä tai arvomaailmaa.
Hääpäivä on (etenkin naisilla) ladattu täyteen onnen odotuksia. Moni haaveilee jo pienestä saakka päivästään prinsessana ja suunnittelee omia häitään pitemmän kaavan kautta useita vuosia.
Joskus tosin odotukset ja vaatimukset ovat vuosien myötä kasvaneet niin suuriksi, että morsian itse aiheuttaa kaikkein suurimman stressin häävalmisteluissa itselleen ja muille. Puhutaan bridezilla-ilmiöstä eli ”hirviömorsiamista”, mutta se onkin sitten jo ihan oma juttunsa.
Pääsääntöisesti omia unelmiaan ei kannata antaa toisten käsiin eikä toisten muokattavaksi. Vaikka joskus on todella vaikea vetää rajat ja pitää puolensa. Jos taivut toisten suunnitelmiin haluamatta niitä itse, järjestät silloin juhlia jollekin muulle – et itsellesi. Ja se tulee harmittamaan myöhemmin aivan älyttömän paljon.
Hääpäivä on teidän päivänne. Kyseessä on teidän juhlanne, jonne tulevat teidän vieraanne. Siellä juhlitaan teidän rakkauttanne ja teidän yhteistä elämäänne. Älkää antako siitä hetkestä tulla kunniamerkkiä kenenkään rintapieleen, vaan tehkää siitä omannäköisenne päivä, jonka muisto pysyy kirkkaana ikuisesti.
Ilolla uuteen viikkoon ja kuukauteen,
Emppu
Fb: @emppu76