Yhtenä päivänä Facebook kilautti mun puhelimeen muiston muutaman vuoden takaa. Kyseessä oli runo, jota sitten lueskelin uudelleen terveyskeskuksen odotusaulassa. Sain heti kiinni ajatuksesta, miksi olen runon joskus sivuillani jakanut, sillä koskettavuudellaan se jäi tällä uusintakierroksellakin kolkuttelemaan aivojen takahyllylle.
”My hands were busy through the day
I didn’t have much time to play
The little games you asked me to
I didn’t have much time for you.
I’d wash your clothes, I’d sew and cook
But when you´d bring your picture book
And ask me please to share your fun
I’d say ”A little later, Hun”.
I’d tuck you in all safe at night
Hear your prayers and turn out the light
Then tiptoe softly to the door…
I wish I’d stayed a minute more
A little child grows up so fast
For life is short the years rush past.
No longer are they at your side
Their precious secrets to confide.
The picture books are put away
There are no longer games to play.
No goodnight kiss, no prayers to hear
That all belongs to yesteryear.
My hands once busy, now are still
The days are long and hard to fill.
I wish I could go back and do
The little things you asked me to.”
(Author Unknown)
Tää muisto sattui sopivaan saumaan, sillä oon kesäloman jälkeen, arjen jälleen alettua, pohtinut paljonkin elämän tarkoitusta. Miettinyt näitä surullisen kuuluisia ruuhkavuosia, jotka tuosta runosta juontuivat mieleen.
Ruuhkavuodet määritellään monessa kohdin ajanjaksoksi, jolloin ns. omaa aikaa ei enää ole. Nuorempana olin viisaudessani sitä mieltä, ettei ole olemassakaan mitään ruuhkavuosia – on vain huonoa ajanhallintaa. Nyt tän kaiken hässäkän keskellä sitä on (taas kerran) niellyt omia juttujaan ja huomannut, että kiirettä pitää – huolimatta kaikesta downshiftauksesta ja asioiden järjestelystä.
Käännekohta
Kuinka moni meistä kiirehtii päivästä päivään ja viikosta toiseen sillä seurauksella, ettei kaikelle ihan oikeasti tärkeälle jääkään tarpeeksi aikaa?
Kuinka moni raataa lähes vuorotta toteuttaakseen unelmiaan – ehtimättä kuitenkaan koskaan todella nauttia työnsä hedelmistä?
Kuinka moni juoksee läpi elämänsä ja miettii iäkkäämpänä sydän itkien kaikkia niitä asioita, joita olisi halunnut tehdä toisin, jos… jos… jos…
Vaikea kuvitella, että ihmisen elämä olisi tarkoitettu pelkästään yhteiskunnan juoksupyörässä kipittämiseen.
Siihen, että kuluttaa vuosia pitkänä nauhana pelkästään velvollisuudesta toiseen rientäen, unohtaen samalla itsensä ja omat tarpeensa kokonaan.
 |
| Rakastan näitä vihreän eri sävyjä. Kotipiha <3 |
Vuosi sitten, kun omalla kohdalla oli paljon stressiä (lähinnä työpaikan asioiden takia), muistan miettineeni, missä vaiheessa elämästä oli tullut sellaista, että kaikki on vain pakkoa.
Pakko tehdä sitä ja pakko tehdä tätä. Pakko tiskata, pakko pyykätä, huolehtia ruokatavarat kaappiin ja eväät pöytään. Pakko imuroida, pyyhkiä pölyt, pestä vessat ja vaihtaa petivaatteet. Pakko varata hammaslääkäri, aika oikojalle, jalkaterapeutti, reumalääkäri, neuvola-aika, labrakokeet, allergiatestit. Muistaa harrastukset, koulujen lippulaput, ulkovaatteet, saappaat, luistimet, sisäpelikengät, retkipäivät, ksylitolirahat, vanhempainillat ja arviointikeskustelut. Blaablaablaa… pelkkää rutiinia ja velvollisuuksia aamusta iltaan.
Muistan aamut, kun kello soi ja mietin onko jumaliste pakko nousta. Kun herätessäni odotin vain iltaa, että pääsisin takaisin peiton alle maailmaa pakoon ja nukkumaan. Kun väsymyksen ja stressin tuoma pahoinvointi iski vatsan heti aamusta sekaisin, vieden samalla ruokahalun mukanaan.
Päivisin kellotin usein minuutteja ehtiäkseni paikasta toiseen. En jaksanut kunnolla edes puhua muiden ihmisten kuin oman perheeni kanssa. Iltaisin nieleskelin kyyneleitä miettiessäni rästihommien kasvavaa kekoa. Unta odottaessani valmistelin mielessäni seuraavaa päivää ja listasin päässäni tekemättömiä asioita. Yöllä heräilin parin tunnin välein.
Muistan, kuinka puolen vuoden nonstop stressipiinan huipennukseksi itkin myöhään jouluaaton aattona väsymystä, turhautumista ja voimattomuutta, kun olin odottanut kahta peräkkäistä ongelmatonta vapaapäivää ja oltiin juuri saatu viesti joulun jälkeisestä sairaslomasta, joka veti taas maton omien suunnitelmien alta ja saattoi mieheni kassavuoroon.
Tämän kyseisen illan jälkeen mulle iski elämäni flunssa. Kaksiviikkoinen, mikä vei toisella viikolla sananmukaisesti jalat alta aamuisin. Mun reuma paheni huonoimpaan kuntoon vuosiin ja liikuntakyky oli kolmisen kuukautta lähellä olematonta. Särky ja kipu olivat niin kovat, että lupasin itselleni pitää itsestäni parempaa huolta, kun vain saisin kropan takaisin tasapainoon.
Itse en ollut osannut pysähtyä. Eikä siihen silloin ollut kyllä mahdollisuuttakaan. Keho oli järkevämpi ja toimi ainoalla mahdollisella tavalla pysäyttääkseen kuilua kohti syöksyvän junan.
Siinä pakkopysähdyksessä, mulle kirkastui kaiken sen sumun jälkeen, että hei nainen (!!!) elämästä olisi tarkoitus ehtiä myös nauttia.
Tasapainoilua
Nuorempi minä toimi parhaiten pienessä stressipiikissä. Yleensä tein kaiken viime hetkillä, mutta silti ajoissa. Stressi ja pieni kiire ovat aina buustanneet mua parempiin suorituksiin ja niinpä olin ihan ihmeen edessä, kun viimeiset pari, kolme vuotta olen kärsinyt liiasta kiireestä sen sijaan, että olisin saanut siitä mitään hyötyä.
Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei ihminen muutu koskaan, kun elämä on liian tasaista. Vasta elämän solmukohdat antavat tarvittavan sysäyksen muutokselle, kun tilanne tulee liian sietämättömäksi kestää sellaisenaan.
Tuo viimevuotinen ajanjakso herätti mut ajattelemaan taas kerran elämän rajallisuutta. Sitä, haluanko todella juosta silmälaput silmillä, jatkuvassa kiireessä, ainutkertaisen elämäni läpi, ehtien pysähtymään kunnolla vain muutamina päivinä vuodessa.
Olen entistä sitkeämmin pyrkinyt elämässä kohti hyvää oloa ja tasapainoa. Koittanut muokata arkea pikkuhiljaa, tunti tunnilta sellaiseen suuntaan, mikä antaa enemmän kuin ottaa. Pyrkinyt sellaiseen elämään, missä on reilusti aikaa perheelle, spontaaneille ideoille ja pienille reissuille sekä velvollisuuksien lomassa myös niitä hetkiä, joista saa energiaa.
Kaiken kalenteroiminen on ollut tosi hyödyllistä. Keittiön seinällä meillä on perhekalenteri, johon mieheni kanssa merkitään aina kaikki omat menomme.
Siellä on myös jokaisen arkipäivän kohdalla lasten eskari-ja koulupäivien pituudet (vaikka ovat lukkareissakin) sekä harrastusten ajankohdat.
Työasioista merkkaan siihen kalenteriin ainoastaan omat kassavuorot, palkanmaksupäivän ja uusien työvuorolistojen julkaisuajankohdan.
Kaiken tämän kopsaan myös omaan kalenteriin, joka kulkee mun mukana.
 |
| Ei ihan totinen kalenteri. Arkeen kannattaa ripotella pieniä, itseään ilahduttavia yksityiskohtia. |
Kun tänä kesänä mietittiin lasten harrastuksia, koitettiin rajata niitä sen mukaan, että viikkoon jäisi ainakin kolmesta neljään suunnittelematonta iltaa. Niihin voi sitten miettiä halutessaan jotain ex tempore-juttua tai mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollaan vaan ja hengaillaan kotinurkissa.
Arjen pyörityksen yksi aikaa vievin osa-alue on siivous ja vaatehuolto. Monet ovatkin jo ulkoistaneet viikkosiivouksen siivousfirmoille. Itsekin olen sitä miettinyt muutamaan otteeseen, mutta vielä en ole päässyt ajatusta pidemmälle.
Kotityöt meillä jakautuu suht tasaisesti. Molemmat huolehtii yhtä paljon tiskeistä ja pyykkäyksestä. Viikkosiivous (tai kaksiviikkoissiivous) jaetaan suosiolla useammalle päivälle. Ekana päivänä järkkään tavarat paikoilleen ja pesen vessat, seuraavana pyyhin pölyt ja imuroin.
Mattoja viedään ulos tampattavaksi vain muutaman kerran vuodessa, muuten pärjäillään imuroinnilla. Petivaatteet vaihdetaan parin viikon välein eikä silloinkaan yleensä siivouspäivänä.
Otin syksyn aluksi uuden tavan järjestellä joka ilta kodin siten, että kaikki tavarat olisivat siellä minne kuuluvat.
Samoin yritän vakiinnuttaa tapaa viikata pyykit kaappiin edes parin päivän sisään pesusta, kun ne ennen ovat lojuneet pestyjen korissa parikin viikkoa.
Alku on hankalaa ja vanhat tavat nostaa sitkeästi päätään, mutta yrittää pitää ainakin.
Aika on siinä mielessä reilu kaveri, että jokaisella on sitä vuorokaudessa sama määrä. Ihmisen omassa päätäntävallassa on, mihin hän omaa vapaa-aikaansa käyttää.
Etenkin perheen äideillä on liian usein tapana luopua omista menoistaan ja jutuistaan, kun arki käy liian hektiseksi ja jostain pitää saada taiottua lisäaikaa. Kuitenkin joku oma tekeminen, mikä ei liity velvollisuuksiin, olisi yksi tärkeimmistä jutuista olla olemassa. Kiireistä arkea jaksaakin paremmin, kun saa välillä nupinlataushetkiä jonkin mielekkään tekemisen parissa.
Mulle omia energiahetkiä ovat mm. lukeminen, kukkien kastelu pihalla (vie niin paljon aikaa, että siinä ehtii melkein meditoimaan), jumppa- ja kävelyhetket sekä hassuttelu- ja pelihetket perheen kanssa.
Näille energianlataushetkille pitää jättää tietoisesti tilaa. Kun tekee jotain, mistä aidosti nauttii, jo pienikin hetki virkistää paljon.
Ja sekin pitää muistaa, että aika aikaansa kutakin. Ruuhkavuodet eivät ole ikuisia, vaan yleensä helpottavat, kun lapset kasvavat ja aikaa vapautuu taas kaikkeen muuhun. Kohta sitä pyöritteleekin jo peukaloitaan ja miettii, millä ihmeellä sitä saikaan aikansa kulumaan ennen lasten syntymää.
Kohti kiireetöntä elämää suunnistaen,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76