elämä Yleinen

Jatkokertomuksen tutustumisosa

Kirjoittelen vapaa-ajallani blogin lisäksi paria kirjaa sekä muita lyhyempiä juttuja. Tämä osa on ensimmäinen luku tarinasta, joka kertoo naapurustosta.

Jokainen tietää, kuinka moniulotteisia tunteita naapurit voivat joskus herättää. Kateutta, uteliaisuutta, raivoa, ihastusta, suuttumusta jne. Jossain naapurit ovat ylimpiä ystäviä, kun taas toisaalla naapurit eivät edes tunne toisiaan. Ehkä eivät haluakaan tuntea.

Jutun eka osa on täällä Sydänmuruissa, mutta tarina jatkuu mun toisella sivustolla nimeltä ”Olipa kerran”.

Loistavaa viikonloppua!

😘, Emppu

Luku 1

Milla istui vanhan keltaisen puutalon lasikuistilla paikalleen jähmettyneenä. Hänen katseensa oli nauliutunut kaukaisuuteen ja pöydällä odottava, kahvihetkeen varattu voisilmäpulla sai kuivahtaa kaikessa rauhassa mummon perintöarabian reunalle. Vanha kaappikello lonksutti viisareitaan eteenpäin, leikaten kovaäänisesti hiljaisuutta ja puoliksi luettu naistenlehti kahahti pudotessaan lattialle. Milla ei kuitenkaan huomannut mitään muuta ympärillään. Hänen huomionsa oli keskittynyt täysin ulkona käynnissä oleviin tapahtumiin.  

Oli kaunis, puolihelteinen elokuun päivä ja Millan piha Omenakuja kahdeksassa näytti hiukan kuluneelta. Ehkä jo kesään väsyneeltä. Etupihan kukat nuokkuivat loppuaan kohden hoitamattoman näköisissä perennapenkeissä ja kuivuuttaan rapisevat sammalet saivat rauhassa pursuilla pihan poikki risteilevän kivipolun väliköistä. Valkoisen portin pieleen unohtunut pikkuinen koristekaivo kasvoi pitkän heinän piiloissa horsmaa.

Keskellä pihaa seisoi harmaantunut omenapuu, jonka painavia oksia oli tuettu pikapikaa vanhalla talikolla. Ratkaisun piti olla alkujaan väliaikainen, mutta oli kaiken kiireen keskellä jäänyt pysyväksi. Pihlajan oksilla tilhiparvi kokosi joukkojaan muuttolentoa varten ja äänekkäät räkättirastaat hyppelivät ympäri puutarhaa matoja etsien. Kaiken päällä hehkui iloisen kultainen aurinko. Se heitteli kumpuilevien pilvien välistä vallattomia sädekimppujaan sinne tänne, lämmittäen Millankin kuistia mukavasti.

Millan silmät olivat laajenneet innostuksesta suuriksi ympyröiksi. Taisipa hän pidättää huomaamattaan hengitystäänkin. Hän siirtyi varovasti ikkunanreunaan ja veti verhoa suojakseen, pitäen samalla kuitenkin tarkasti silmällä naapuripihan tapahtumia.

-No johan nyt on, hän kuiskutti jalkojensa juuressa makaavalle shetlanninpaimenkoira Killelle. -Tuollaisia autoja ei tällä kadulla ole aiemmin nähtykään.

Milla korjasi asentoaan paremmaksi ja tunsi olonsa suorastaan riemukkaaksi. Mikä tuuri hänellä olikaan käynyt, kun hän oli juuri tänään päättänyt jäädä kotiin tekemään paperitöitä! Tai no. Ei olisi jäänyt, jollei päivän ainoa asiakas olisi soittanut aamuseitsemältä ja peruuttanut siivousaikaa sairastumisensa vuoksi. Nuolitiellä hän parhaillaan olisi. Kerrostalon mattotelineellä, hakkaamassa Östermanin rouvan räsymattoja pölyttömiksi. Niin niin, Milla mietti pienesti hymyillen. Tästä sen taas huomaa. Asioilla on aina tarkoituksensa.

Vielä kaksi tuntia aiemmin hän oli syössyt tulta ja tulikiveä päivän suunnitelmien äkillisen muutoksen takia. Viuhtonut kotona edestakaisin, viskonut tavaroita ja kironnut asiakkaansa maasta taivaaseen. Nyt hän kehräsi tyytyväisyyttään, kuin kermakupin äärellä makaava kissa. Tämän onnettoman sattuman ansiosta, hän saisi ihan ensikäden tietoa siitä, kuka mahdollisesti oli muuttamassa heidän naapuriinsa kadun toiselle puolelle. Omenakuja yhteentoista.

Milla otti hetken mielijohteesta puhelimen käteensä ja tekstasi samalla kadulla asuvalle Petralle:

Juvosella yksityisnäyttö. Tuutko kahville? Milla

Puoli minuuttia myöhemmin luuri kilautti vastauksen:

Sori, ei ehdi. Työt painaa päälle. Soittele uusimmat. Petra

Milla tuhahti. Työt muka. Mitkä ihmeen työt? Hän ei puhelinmyyntiä edes pitänyt työnä. Paremminkin toisten ihmisten häiriköintinä ja kiusaamisena. Milla tekstasi pikavauhtia:

Soitan : ) Hyvää työpäivää!

Sitten hän nousi ylös tuolistaan ja vihelsi Killen seuraamaan.

-Nyt lähdetään ulos poika, hän puheli koiralle, etsien samalla sandaaleitaan eteisen nurkasta. Kahviastiat saisivat tällä kertaa jäädä hujan hajan pöydälle. Ne ehtisi kyllä siivota myöhemminkin.

Kille höristi korviaan kuin ihmetellen ja nousi venytellen seisomaan aurinkoiselta makuupaikaltaan. Juurihan he olivat puoli tuntia aiemmin palanneet kolmen kilometrin kävelyltä rantapuistosta. Kille olisi tällä kuumuudella mieluummin levännyt vielä hetken, mutta mentiin sitten. Emäntä kai tiesi nämä asiat paremmin.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Milla seisoi Omenakujalla punaisessa hellemekossaan, valkoisissa sandaaleissaan ja suuri lierihattu päässä lerputtaen. Kille veti hihna kireänä hänen toista kättään suoraksi ja Milla joutui ottamaan kaksi juoksuaskelta pysyäkseen tasapainossa.

-Kille, rauhoitu! hän kivahti koiralle ja kiskaisi hihnasta takaisinpäin. Hänen olisi ehdottomasti aloitettava se koirankoulutus tänään. Tai viimeistään huomenna. Sitä vartenhan hän oli ostanut koulutusoppaan jo vuosi sitten. Ja naksuttimen. Ja vyöpussin koulutusnameja varten. Tarkemmin ajatellen siitä taisi olla kyllä jo kaksi vuotta. Vai oliko se jopa enemmän, sillä Kille täyttäisi seuraavaksi viisi… No, oli miten oli, pakko se olisi aloittaa, sillä…

Auton ovi pamahti. He olivat tulleet naapurin aidan kohdalle. Milla työnsi nopeasti käden taskuunsa ja kaivoi esiin koiran herkkupussin.

-Pst, Kille, hän kuiskasi. -Etsi!

Kille painoi oitis kuononsa maahan tutun käskyn kuultuaan ja alkoi nuuskia esiin Millan heittämiä nameja. Kun koira oli löytänyt kaikki, Milla kylvi niitä lisää aidan viereen. Kyllähän sitä nyt sai ihminen kouluttaa koiraansa etsimään missä tahansa, eikö? Ja kun tässä nyt kerran seisoskeltiin paikallaan, yhtä hyvin hän voisi käyttää aikansa katselemalla ympärilleen hiukan pitempään.

Aidan toisella puolella, kirsikkapuiden katveessa, astui kiiltävästä hienosta mustasta Lexuksesta ulos tummahiuksinen mies. Hän oli pukeutunut laivastonsiniseen pukuun ja valkoiseen paitaan. Kaulaa koristi keltainen kravatti. Mies kiersi pitkin, joustavin askelin auton etukautta ja kumartui avaamaan pelkääjän puolen etuoven. Sen jälkeen hän teki saman takaovelle. Kohtelias mies, Milla ajatteli. Ja hienostunut. Tuollaisella on varmaan Rolexkin mittaamassa kallista aikaa.

Miehen seuraksi etupenkiltä nousi ehkä tyylikkäin nainen, jonka Milla oli eläissään nähnyt. Naisen hiukset olivat kuin suoraan jostain shampoomainoksesta. Kiiltävät ja vaaleat, jotka laskeutuivat loivina laineina kauniisti olkapäille. Juuri samanlaista tunnelmaa Milla tavoitteli aina omaan päähänsä, kun oli lähdössä johonkin. Hiuksia, jotka näyttivät siltä, ettei niiden eteen oltu nähty yhtään vaivaa, vaikka todellisuudessa oltaisiin vietetty peilin edessä suoristusrauta kädessä puolitoista tuntia.

Naisen asun värisävyt sopivat niin hyvin yhteen miehen vaatteiden kanssa, ettei se voinut olla sattumaa. Naisella oli kauniit väljät, valkoiset hellehousut ja niihin yhdistettynä keltainen toppi, jossa oli pitsinen helma. Mustat suuret aurinkolasit oli nostettu päälaelle. Jalassa olivat kullanhohtoiset narusandaalit.

Takapenkiltä ilmestyivät tyttö ja poika, jotka kaikesta päätellen olivat jo vähintään yläasteikäisiä. Poika oli syventynyt tutkimaan kännykkäänsä, tyttö puolestaan käveli naisen ja miehen vieressä katsellen innokkaasti ympärilleen. Juuri ennen etuovelle saapumistaan, mies kiersi kätensä naisen olkapäiden ympärille ja veti tämän kiinni kylkeensä. Nainen kääntyi mieheen päin ja antoi tälle suukon poskelle. 

Apua! Milla mietti ja heitti Killelle maahan muutaman namin lisää. Ihan liian täydellistä. Tuo porukka on kuin jostain “Onnellinen perhe”-dokumentin kuvauksista. Upea nainen, komea mies ja 1,4 kaunista, takuulla hyväkäytöksistä lasta. Puhuvat varmasti kotona toisena kielenä ranskaa tai englantia. Muksujen harrastuksina mandariinikiina, viulu ja piano. Pelaavat viikonloppuisin upean kartanon takapihalla tennistä nelinpelinä. Kuvasta puuttuu enää koira, jonka pitää sitten olla joko kultainen noutaja tai käsilaukkuun mahtuva räksyttäjä, että pysytään loistoelämän käsikirjoituksessa. Ja jos tuo perhe taloon muuttaisi, ilman muuta koirakin ilmaantuisi, vakuutteli Milla itselleen. Ja pari palvelijaa, siivooja sekä lihaksikas puutarhuri, joka hoitelisi silloin tällöin myös talon emäntää.

Tuollaisen porukan paikka on jossain West Endissä, hän ajatteli kateellisena. Hulppeassa luksustalossa, julkkisten naapurina. Ei täällä heidän nukkuvalla Omenakujallaan, sammaloituneiden puutarhojen keskellä.

Lähes liian täydellisen kuvan normalisoi hetkessä tukeva, puolikalju kiinteistönvälittäjä, joka toista jalkaansa onnahdellen kiirehti perhettä kiinni ja pyyhki samalla otsaltaan valuvaa hikeä kravattinsa kulmaan.  

Milla oli kuin tulisilla hiilillä perheen siirtyessä välittäjän kanssa taloon sisälle. Kännykkä! Missä se kännykkä on? Äkkiä nyt, äkkiä nyt. Hän kopeloi mekkonsa taskuja, mutta löysi vain kourallisen koiran nameja. Ääh! Milla läimäytti itseään kämmenellä otsaan. Kuistin pöytä! Hän oli jättänyt puhelimensa kuistin pöydälle. Nopeasti takaisin kotiin!

Milla vihelsi Killen taas seuraamaan ja koiran ihmetykseksi he palasivat takaisin omaan pihaan. Takaisin lasikuistille. Takaisin saman pöydän ääreen, josta olivat kiireellä varttia aiemmin lähteneet. Kille kierähti itsensä ympäri ja painautui tyytyväisenä makaamaan samaan paikkaan uudelleen. Se vähät välitti emäntänsä hosumisesta. Sille riitti läntti aurinkoa ja hetki unta. Milla puolestaan haki kiikarit eteisen laatikosta. Rekkari, rekkari, rekkari… Mikä on ökyauton rekkari? Hän tarkensi näkymää. Missä? Missä se auto nyt olikaan?

Aaaa, tuolla! HLL-10!

-Heikki-Lauri-Lauri-kymmenen, Heikki-Lauri-Lauri-kymmenen, Milla mutisi puoliääneen. Hän naputteli Lexuksen rekisterinumeron kännykkäänsä ja lähetti viestin autorekisterikeskukseen. Ei hän utelias ollut, mutta olihan se nyt hyvä pysyä kärryillä, millaista porukkaa naapuriin oli tarjolla, Milla selitti itselleen. Hän ei ollut pysyä helmoissaan odotellessaan vastausviestiä.

Kun merkkiääni viimein kilahti, Milla näpäytti näytön auki valoakin nopeammin. Ahaa, ahaa, hän liu’utti viestiä vauhdilla alaspäin. Auto näkyi kuuluvan jollekin Kristian Hellströmille. Milla maisteli nimeä suussaan. Kristian… Kristian. Hellström. Kuulosti varakkaalta. Ja tärkeältä. Varmaan jonkun suuren firman johtaja. Tiedä vaikka olisi jotain vanhaa miljonäärisukua. Kenties vielä kuuluisakin. Millan sydän läpätti innostuksesta, kun hän avasi Facebookin ja syötti hakuun miehen nimen.

Kristian Hellström, 52. Muuta tietoa ei irronnut. Mies ei ollut ladannut profiiliinsa edes kuvaa. Milla tuhahti. Hän sitten inhosi sitä, kun jotkut ihmiset pitivät itseään niin tärkeänä, että kaikki tiedotkin suojattiin yksityisiksi. Ihan kuin he nyt olisivat toisia niin paljon kiinnostaneet. Hmmm. Milla koputteli etusormella alahuultaan. Jos hän koittaisi etsiä vielä sukunimellä naista. Hellström, Milla kirjoitti huolellisesti.

Vesiperä sekin.

Yksi Hellström asui heidän kaupungissaan, mutta nainen oli tummahiuksinen ja mallitoimiston johtaja. Muistutti etäisesti Morticia Addamsia. Vaikka nainen olisikin värjännyt hiuksensa profiilikuvan ottamisen jälkeen vaaleiksi, ei hän silti olisi näyttänyt yhtä sirolta, kuin tuo kaunotar, joka oli hetki sitten pyörinyt naapurin pihassa, kasvot onnea loistaen.

Milla mietti hetken. Vielä toisenkin. Lopulta hän näppäsi Googlen esiin ja kirjoitti hakukenttään Kristian Hellström. No niin. Eiköhän alkaisi juttua löytyä.

Ja aivan oikein. Muutamia klikkauksia myöhemmin, hän jo ahmi silmillään lisää tietoa tuosta mysteerimiehestä. Arvasinhan, hän nyökytteli lukiessaan esiin liukuvia tietoja. Kalliilla paikalla istuva ihminen. Ja hurjan komeakin kaiken lisäksi.

Hakutulosten mukaan mies näytti olevan metallialan firmassa markkinointijohtajana. Vieläpä aika isossa firmassa. Milla etsi samalta istumalta moisen ammattinimikkeen keskipalkan ja nielaisi tyhjää. Seitsemäntuhatta kuussa!! Siis seitsemän! Ja siihen varmaan vielä puolison palkka päälle. Kateus vihlaisi Millaa rinnan kohdalta. Hän saisi raapia sellaista summaa kasaan kahdesta kolmeen kuukautta. Toisinaan pitempäänkin, jos vakiasiakkaita oli vähemmän.

Leveän leivän lisäksi tämä isoherra Hellström sai varmaan matkustella aika tavalla, sillä firmalla näytti olevan toimipisteitä myös ulkomailla. Tuossa asemassa oleva mies asui vain parhaissa hotelleissa ja matkusti mukavasti bisnesluokassa, Milla mietti myrkyllisesti. Makeaa elämää siis. Ja vapaata. Tuollaisia raharikkaita eivät tavallisten ihmisten säännöt sido.  

Milla vaelsi sivustolta toiselle, etsi ja luki. Vaaleaveriköstä ei löytynyt edelleenkään minkäänlaista mainintaa. Ei edes kuvahaulla. Ainoa Hellströmiin yhdistetty nainen oli tuo tummahiuksinen mallitoimiston johtajatar, joka parissa kuvassa poseerasi miehen kanssa jonkin hyväntekeväisyysgaalan punaisella matolla. Milla oli tyytymätön. Kyllä luulisi noin isosta kihosta löytyvän enemmän informaatiota, hän puhisi. Sellaisen elämästä löytyisi ihan varmasti meheviä juoruja muillekin jaettavaksi.  

Milla sulki puhelimensa ja lähti takaisin ulos. Hän käveli hitaasti katua kohti ja ihmetteli, oliko porukka todellakin katsomassa kohdetta itselleen. Kyseessä nyt kuitenkin oli omakotitalo kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta. Tai ehkä he etsivätkin sijoitusasuntoa? Mutta miksi lapset olisivat silloin mukana?

Ei, kyllä nyt pitäisi saada toinen mielipide asiaan, hän päätti. Täytyy puhua jonkun kanssa. Mutta kuka nyt tähän aikaan kotona olisi? Petralla oli ”työnsä” ja miehelleen Milla ei voisi soittaa. Aleksi oli messuilla työpaikkansa puolesta ja oli kertonut olevansa tavoitettavissa vain viesteillä. Sitä paitsi, Aleksi ei ollut kiinnostunut lainkaan siinä määrin naapuruston asioista, kuin vaimonsa. Siksi Milla kaveerasikin Petran kanssa, joka omasi samanlaisen innostuksen vieraiden aitojen takaisille tapahtumille. Muuten naiset eivät viihtyneet yhdessä lainkaan, mutta voi kuinka monta luurankoa he olivatkaan vuosien mittaan onnistuneet kaivamaan ihmisten kulisseista.  

Milla antoi katseensa kiertää naapurustossa. Miksei kukaan ikinä ollut näkösällä silloin, kun oli jotain kerrottavaa? Ei sillä, että hän nyt useinkaan olisi toisten asioita rientänyt ympäriinsä puhumassa. Ei hän mikään juoruakka ollut. Hän vain tykkäsi puida asioita muitten kanssa ja pitää toiset ajan tasalla. Eikä hän pahaa puhunut. Hän vain kertoi asioita muille niin, kuin oli ne nähnyt ja kuullut. Ei hän voinut sille mitään, jos tulkinta oli ollut väärä.

Mutta hei. Mitäs tuo oli? Milla käänsi äkisti päätään ja terästi kuuloaan. Kyllä vain! Jostain kuului selvästi kenkien kopsetta. Helpotuksen aalto suorastaan tulvahti Millan läpi, kun hän näki viereisellä tontilla, Omenakuja kympissä asuvan Riinan kävelevän pihallaan autotallia kohti, syli täynnä tavaroita. Milla ilahtui. Hän suoristi ryhtinsä, työnsi kännykän taskuunsa ja lähti kävelemään naista kohti vilkuttaen iloisesti.

You may also like...

Vastaa