Luulin aina olevani ihan immuuni kaikelle ikäkriiseilylle. Luulin väärin. Niinkuin monta muutakin asiaa elämän varrella ; )
Mulle iski jäätävä neljänkympin kriisi siinä 37-vuotiaana. Pari vuotta meni miettiessä todella syviä. Mennyttä ja tulevaa. Elämää ja kuolemaa. Mitä oon saanut aikaan elämässäni. Millaisia haaveita mulla vielä on. Kuinka paljon elämää on jäljellä. Mitä haluaisin tehdä sillä määrittämättömällä ajalla.
Ikuisuus
Nuorempana ikääntyminen ja kuolema ovat jossain epämääräisen kaukana. Ne tiedostaa osaksi tulevaa, mutta niitä ei mieti sen kummemmin. Elämä on kesäinen moottoritie ja ohituskaista vapaa horisonttiin saakka.
Kunnes tulee hetki, jolloin ikäänkuin verho vetäytyy sumun edestä. Silloin se ajatus yhtäkkiä kirkastuu ja muuttuu kipeän todelliseksi. Ajatus siitä, etten olekaan ikuinen. Ettei minulle ole luvattu mitään tätä hetkeä pidemmälle.
Miten suhtautua asiaan, josta oikeastaan kukaan ei tiedä oikeastaan mitään?
En sinänsä pelkää kuolemaa, mutta olen kyllä miettinyt paljonkin, mitä on kaiken tämän jälkeen. Olen lukenut ja kuullut rajakokemuksista, joita ihmisillä on ollut. Uskon syvästi, että elämä jatkuu jollain tavalla myös täältä eteenpäin.
Näitä ajatuksia oli aika ahdistavaa käydä läpi, mutta jollain tavalla myös vapauttavaa.
Nyt oon onnellisesti tuon neljänkympin kriisin ohi ja jonkinlaisessa rauhallisessa suvantovaiheessa ennen viidenkympin villitystä ; )
Irti mielen kahleista
Kaikenlaisista kriiseistä huolimatta ikääntyminen on ihanaa siitä puolesta, että armollisuus ja hyväksyntä itseään kohtaan lisääntyvät huimasti. Tulee sellainen olo, ettei tarvitse enää todistella kenellekään mitään. Että on maailmassa riittävän hyvä juuri sellaisena. On varma mielipiteistään. Uskaltaa olla olemassa. Uskaltaa näkyä.
Muistan, kuinka nuorempana sitä oli vielä niin ”riippuvainen” toisten mielipiteistä ja hyväksynnästä. Oli jotenkin helpompaa kuunnella porukan mielipidejohtajia ja mennä vaan lauman mukana jees-naisena. Ajatella sitten hiljaa mielessään eriäviä mielipiteitään asioista. Voi kuinka vihasinkaan välillä itseäni, kun en saanut sanaa suustani ja uskaltanut kertoa omia, rehellisiä ajatuksiani ääneen.
Kolmenkympin tienoilla huomasin ekan kerran, ettei sillä enää ole niinkään väliä, mitä muut mun jutuista ajattelevat. Tai siitä miltä näytän tai mitä teen.
Siitä hetkestä lähti se varsinainen omilla jaloilla seisominen.
Ihan oikeasti, ikääntyminen tuo henkisen vapauden tunteen. Ja se on niin mahtavaa.
Sen lisäksi, että oma ajatusmaailma vapautuu, myös lapset alkavat olla monesti sen ikäisiä, että aikaa riittää taas omillekin jutuille. Tässä vaiheessa elämää monet äitikaverit ovat löytäneet uusia harrastuksia, kokonaan uuden elämäntyylin, alkaneet opiskella tai vaihtaneet työpaikkaa.
Tämä ikä on varmaankin juuri niillä kohdilla, missä on vielä tunne, että ehtii hyvin vaihtaa elämänsä suuntaa niin halutessaan. Vaikkei se koskaan ole liian myöhäistä : )
Haaveita kaiken ikää
Mullakin on ”uusvanhoja” haaveita. Asioita, joista olen unelmoinut jo ennen lasten syntymää, mutta joiden hyväksi en ole tehnyt mitään.
Ennen lapsia me keskityttiin niin paljon työelämään, että nämä haaveet jäi silloin vähän sivuraiteelle. Sitten, kun lapset oli ihan pieniä, sitä oli taas niin äärettömän väsynyt, että tuntui välillä, ettei ole enää mitään unelmia. Muita kuin kahdenkymmenen tunnin yöunet ja aamiainen sänkyyn.
Pikkuhiljaa kuitenkin tässä alkaa herätä siitä horroksesta ja miettii, että ehkä sittenkin…
Eräs koko ajan kovempaa huutava unelma on ollut opetella joku uusi juttu. Tai alkaa treenata uudelleen jotain vanhaa taitoa. Kaikki luovat jutut on olleet aina mieleisiä ja hiilikynällä piirtäminen oli yksi mun lemppareita nuorempana. Se voisi olla kivaa saattaa eloon uudelleen. Tai opetella kokonaan uusi kieli. Tai parannella heikkoa ranskaansa…
Lisäksi haluaisin ehtiä opiskelemaan ravitsemustiedettä. Aikanaan yksi mun haaveammateista oli fysioterapeutti tai ravitsemusterapeutti. Nykyään taivun ehkä tuonne ruokapuolelle paremmin : ) Anyway, kuten jo elämäntaparemonttia käsittelevässä postauksessani mainitsin, olen aloitellut funktionaalisen lääketieteen verkkokursseilla vähän perehtymään asioihin. Saapa nähdä mitä siitä sitten loppujen lopuksi tulee. Mielenkiintoista se ainakin on!
Sitten tämä mun ikiunelmani…
Mun haavelistani yksi pitkäaikaisimmista kohdista…
Kirjan kirjoittaminen. Ihan puhtaasti fiktiivisen kirjan. Noin viisitoista vuotta (!!) olen tätä juttua pyöritellyt mielessäni, pääsemättä kuitenkaan millään tavalla eteenpäin.
Ekassa blogitekstissäni jo kerroinkin, kuinka paljon rakastan kirjoittamista, mutta sille on ollut niin kovin vähän tilaa meidän tämän päivän elämässä. Siitä lähti ajatus tästä blogista. Tätä voi tehdä pienempinä palasina, johon on paremmin aikaa. Ja saan kirjoittaa <3
Tänä keväänä otin kirjahaaveen toteuttamisen ensiaskeleet. Pari ekaa lukua on valmiina ”pöytälaatikossa” ja jossain kohti, kun inspiraatio iskee, oon valmiina jatkamaan. Toivottavasti tämä unelma saa joskus ihan oikeasti kannet ympärilleen.
***********
Facebook: @emppu76
Instagram: paivaunelmia_ja_unelmapaivia_