elämä

If this is the end

Ahdistaa.

Olen alkanut tosissani pelätä sitä, että tuo hirveä koronavirus iskee omalle kohdalle. Pelko on sinänsä ihan aiheellinen, sillä tiedän, että tällä lääkityksellä ja tämänhetkisellä keuhkokapasiteetilla lähtötilanne on mulla huono jo ajatuksen tasolla.
Haukon henkeä päivittäin pelkän normaalin, hitaan kävelyn jälkeen, puhumattakaan siitä mitä auringossa makaavan koiran läähätystä hengittäminen on hiukankin reippaamman liikkumisen seurauksena. Keuhkoja rasittavan sairauden kanssa ei ole siis mitään jakoa. Oon välillä oikeasti miettinyt jo sitä, jos tämä päättyykin omalta osaltani tähän.

Aamun rauhassa koiran kanssa.

Laskelmat, joiden mukaan noin neljänkymmen prosentin suomalaisen ennustetaan sairastuvan, eivät tuo ainakaan lisää lohtua. Puhumattakaan tätä epidemiaa seuraavasta toisesta aallosta. Miten tuon kohtalon voisi noilla luvuilla itse välttää.

Lisäksi olen huolestunut siitä, että ihan kuin tuo virus olisi matkallaan jotenkin muuttunut. (Voisiko se olla mahdollista?) Ensin se niitti eniten vanhempaa väestöä ja näytti kohtelevan armollisemmin työikäisiä ja melkein välttelevän lapsia. No, eilen oli nettiuutisissa jo juttua tehohoidossa makaavista amerikkalaisesta 12-vuotiaasta tytöstä ja ruotsalaisesta 21-vuotiaasta miehestä. Nuorimpia koronatehohoitopotilaita maailmassa, mutta veikkaan, etteivät viimeisinä omista ikäluokistaan.  

Ollaan mun miehen kanssa tehty nyt kaikki omassa vallassamme oleva suojautuaksemme mahdollisimman hyvin. Kavereille terveisiä, että me nähdään seuraavan kerran vasta sitten, kun on täysin turvallista taas liikkua. Pidetään tällä välin puhelinlinjat kuumina ja viestiliikenne vilkkaana. Laittakaa paljon kuulumisia myös someen. Kuvien kanssa toivon. Ikävä tulee varmasti 💖

Meidän pätkä viihtyy paljonkin kahdella jalalla 😊

Mielenrauhaa

Mistä löytää mielenrauhaa, kun koronaa tulee nyt joka tuutista. Suljetussa maailmassa ei paljon muita uutisia enää löydy. Ja se on tullut raskaasti tässä huomattua, että sanonta ”Mikä tietoa lisää, se tuskaa lisää” ei ole ihan tyhjästä temmattu.

Mun oma mieli on kehittänyt tässä epävarmassa tilanteessa omaksi defenssikseen rutiinien pyörittämisen ja kaikkeen hyvään turvautumisen. Kun petaa sänkyjä, haravoi oksia kasaan, lukee lempikirjoja, auttaa lapsia läksyissä tai imuroi, ei ehdi niin paljoa keskittyä huolehtimiseen. Itse olen ainakin sellainen, että jos liikaa ajattelen, alkaa pelko jäytää vatsanpohjassa saakka. Siksi en voi mietteitä liian vapaaksi päästää.

Lisäksi pidän uutisvapaita päiviä, jolloin en käy edes Facessa enkä Instassa.

Olen huomannut myös, kuinka paljon helpommin tällaisessa hetkessä löytää omasta elämästään kiitollisuuden aiheita. Sinänsä ihan absurdia, mutta toisaalta loogista. Kun kaikki turha on riisuttu elämästä pois, on helpompi pysähtyä. Olla läsnä ja katsoa ympärilleen ihan eri tavalla. Ja kun tulevasta ei tiedä, alkaa olla entistä kiitollisempi juuri siitä hetkestä ja niistä asioista, jotka sillä hetkellä ovat siinä.

Voimia kaikille.

Halauksin,
Emppu

You may also like...

Vastaa